Lunta, lunta ja enemmän lunta

Maanantai ja lunta sataa. Miten sitä voi aina vaan sataa, oon jo suorastaan sairastunut lumimasennukseen, ei jaksais enää senttiäkään enempää lunta. KePo kerran kysykin, että miten sä ennen tykkäsit talvesta ja nyt et. No sehän on selvääkin selvempää: sillon ei tarttenu lähteä minnekään, korkeentaan kolata piha, lapset rakasti lunta ja kun ne oli peuhanneet koko aamupäivän umpihangessa, niin sitä kun pisti vaatteet uuninpankolle kuivamaan ja kersat ruuan päälle punkkiinsa pitkälleen, niin äidille oli rauhalliset pari tuntia taattu.

Nykyään on sen sijaan rämmittävä ulos, kaivettava auto hangesta ja lähettävä tien päälle, jossa osa porukasta on talviajotaidottomia, osa talviajoasennevammasia ja vaan osalla ois asiaa olla tien päällä. Teitten kunnossapito on huonommalla tasolla kun 20 vuotta sitten ja parkkipaikat on hautautuneet kinoksiin. Iltapäivällä sit sama toisinpäin; kaiva auto kinoksesta (eikä pääse ees käyttämään sisätilalämppäriä), samat tyypit tien päällä, tiet yhtä huonossa ellei jopa huonommassa kunnossa kun aamulla ja kotipiha hankeen hautautuneena. Että mistähän se asenne-ero tulee, arvaatteko?

Ja kuin kävi Viivin. Iltaruuan aikaan oli neljä paastopäivää takana, joten nälkä melkonen, niin melkonen, että arvon neiti jo otti ruokaa suuhunsa... ja sylki sen takasin kuppiin. Siinä kohti KePo sano, että ihan on emäntäänsä tullu, varmaan nääntysitte molemmat täyden ruoka-astian ääreen ihan vaan sen takia, että se ruoka sattuu teidän mielestä olemaan pahaa tai vaikka vaan yököttävän näköstä. Jaa, no, ei ehkä ihan väärässä, täytyy tunnustaa; itteni tiedän, mut että koirakin voi olla samanlainen...

Viivi siis veti pitemmän korren ja avasin Hill's tölkin, jonka sisältö katosi Viivin vatsaan tuota pikaa. Näillä mennään, ei auta. Tai no, ostin jotain kuivaruokaa, jota mulle liikkeessä suositeltiin, sekin pitää vaan käyttää pakastimen kautta, jos varastopunkkeja haluaa varoa. Ja ei, en tiedä Viivin vaivan syytä, joten kaikki on silkkaa hakuammuntaa, tai no ei ihan kaikki, eikä ihan pelkkää, siitä kenties joskus enemmän.

Cellolle ja Totorolle on nyt silmäpeiliaika varattuna keskiviikkoillalle. Saa nähdä tuleeko tästä pennutonta vuotta lopulta kuitenkaan, vähän olen edelleen kahden vaiheilla, en sinällään yhdistelmän puolesta enää, sen taustat on nyt niin tongittu kun olla vaan voi, eikä ne näytä pahalta ollenkaan, vaan kun jo ehdin aatella viettäväni pennuttoman vuoden, ei sitä turhaan sanota, että asenne ratkasee. Ja ehken liikaa nyt tässä vielä mieti ennen keskiviikkoa, jotenkin olen kaikki nämä vuodet (yli 10 vuotta) ollut ylihysteerinen aina ennen peilausta, siitä on jäänyt sellainen peikko mun elämääni, siis ländereitten osalta, ihan samalla lailla en osaa leonkerpeleen silmätutkimusta jännittää kuitenkaan. Lisätietoja siis loppuviikosta, jos kaikki hyvin käy.