Yllätysvieraita

Eilen sain viimein itseni raahattua ihan oikeasti silmälääkäriin, edellisestä visiitistä (ellei optikon tekemää ajokorttinäöntarkastusta oteta lukuun) olikin jo kymmenen vuotta... tai vähän enemmän. Kumma kyllä en jännittänyt tätä silmätutkimusta yhtään niin pal kun koirien silmien syynäämistä.

Ensin oli näöntarkastusosasto ja ihan olen oikean vahvusia Tiimareita osannut käyttää lukiessani. Sit tiputettiin yksiä tippoja ja katottiin silmänpaineet, sit toisia tippoja ja tovin odottelun jälkeen meikäläisen silmät terveiksi peilattiin. No ostin mä ne suositellut kaukolasit, autolla liikkuessa ei voi nähdä koskaan liian hyvin, ja kun kaupan päälle sai toiset lasit, niin otin sit ihan "oikeat" lukulasit. En kyllä aio hylätä niitä Tiimareitakaan, saa pal näyttävämmän pokavalikoiman.

Nyt taas jaksaa ymmärtää koiriaankin paremmin, siis silmätutkimuksen osalta. Eilen oli näkökyky aika surkee, onneks oli vanhimmainen kuskina ja taluttamassa tätä mummoa tien yli. Sitä ei ihminen arvaa kuin kirkas voi olla pilvinenkin sää.

Tää päivä alko sit silmät edelleen aristaen hammaslääkäristä. Edellisen kerran väliaikanen kaivettiin pois ja hammas paikattiin kunnolla. Sit oli röntgenistä löytynyt toinenkin reikä ja sekin paikattiin. Puudutus puudutti sujuvasti puoli päätä, muttei hammasta. Selvisin kuitenkin hengissä, joskin aamun bad hair day muuttui hammaslääkärin tuolissa istuessa horrible hair dayksi.

Jos kohta tämä päivä ei alkanut kovin hurmaavasti, niin se päättyi sitäkin hurmaavammin, yllärivierailulle saapui Flii kera emäntänsä. Olipa ihanaa nähdä molemmat!!

Flii


Veli ja sen sisko


Cello-isä ja lapsensa Totoro ja Flii

Puunkaatoa ja äidin leinikit

Kaikkea sitä ihminen voi huomata ihan vaan koneella istuessaan ja ikkunasta ulos katsoessaan, nimittäin puun, jonka runko on ikävästi murtunut ja koko komistus on kenollaan viereisiä puita vasten valmiina kaatumaan a) puhelinjohdoille b) ohi kulkevan naapurin päälle oli hän sitten liikenteessä a) autolla b) jalan c) kakspyöräsellä. Eihän siinä sit mikään auttanut, ylös, ulos ja puunkaatoon.



On muuten yllättävän vaikeaa saada liina heitettyä sopivaan oksankoloon ja on muuten yllättävän raskasta kiskoa isoa puuta hartiavoimin ja räpylät tanassa. Moottorisaha ei tietty startannut, siitä oli kai polttoaineet loppu. Pokasaha vois olla ihan hyvä, jos se ois hyvä... vaan vesuria ei voita mikään. No ehkä kunnon kirves ois voinut olla melkeen yhtä hyvä.

Lopulta puu rötkähti kellalleen keskelle tietä. Vesuria heiluttamalla puu pieneni sen verran, että sen sai siirrettyä paloina pientareelle. Siinä vaiheessa olikin jo sen verta pimiää, että loppukäsittely jää toiseen kertaan, onneks kohta on viikonloppu.

Vähitellen tässä aletaan oppia elämään kavennetulla laumalla. Hedda on aina ollutkin kaikkein eniten vanhimmaisen koira ja Fridakin tuntuu kallistuneen sille kannalle, että tyttölauma on bueno. Mulle on siis jäänyt poikien porukka. Kas tässä pikku leinikit.

On tullut jo syys

Kyllä vaan on kesä jo taa jäänyttä elämää ja syksy hyvässä menossa, taitaa talvikin kolkutella ovella... Ei kai tätä ihan ensilumeks voi sanoa, muttei pal puutukaan.



Itellä olo on sellanen, että tekis melkeen mieli kaivautua jonnekin nukkumaan talviunta, heräis sit joskus maaliskuulla kun kesästä on jo aavistus jossain mielen sopukoissa. Koiratkaan ei enää viihdy pihalla tuntikausia koskapa nurmikko on märkää ja kylmää, avoimet ovet on nekin siis taa jäänyttä elämää ihan jo senkin takia, puhumattakaan siitä, että ulkoa tulee kylmää sisälle...

Varsinaista lämmityskautta ei olla vielä alotettu, ei jauha lämpöilmapumppu eikä takka lämpiä säännöllisesti, mutta vähän esimakua tulevasta saatiin kun tänään hippasen lämmitin takkahuoneen kivikasaa, jotta tuo tottuu kesän tauon jälkeen lämpöön.

Ja länderit nautti...
Totoro, Hedda ja Cello

paitsi Frida, joka ei vieläkään oikein ymmärrä takan eessä makoilun nautinnollisuutta.

Ruuan päälle Frida kyllä ymmärtää. Tässä yrittää näyttää nälkään nääntyvältä, josko sillä ruoka-aika aikaistuis tunnin tai pari tai ehkä sitä vaikka ylimääräsen annoksen sais kun tarpeeks hyvin osais näytellä.

Reissumiehiä naurattaa

Perjantaina suunnattiin Cellon ja Totoron kanssa kohti Sysmää. Akat jäivät vanhimmaisen hoiviin juoksujaan potemaan. No kerpeleillä ei juoksuja ollut, mutta ne saivat pysyä silti kotosalla koskei määränpäässä ole tiloja niille.

Pojat oli tosi täpinöissään kun pääsivät mukaan ja ekan vartin ne marisivat takapenkille vyötettyinä, sitten alkoivat hakea parempaa asentoa, matka kun näytti selkeästi kestävän vähän kauemmin. Eikä reissu ihan ongelmittakaan mennyt, auton hihna otti kipeetä jossain kohti, perille kuitenkin päästiin.

Eka yö oli enemmän kun levoton. Cello kyllä asettui tapojensa vastaisesti punkkaan nukkumaan, mut Totoro loikki sänkyyn ja pois, sänkyyn ja pois, eikä osannut oikein asettua mihinkään. Monessa kohti näkyy se, että kyllä vaan Arska loppuun asti toimi pojille esikuvana ja Arskan tekemisistä katottiin mallia: kun Arska oli rauhallisesti, pojatkin olivat. Nyt näkyy kuin kumpikaan ei oikein aina tiedä missä mennään ja mitä pitäis tehdä, vaikkei tämäkään vierailupaikka pojille uus eikä outo ollut.

Aamulla me kaksjalat lähdettiin Hartolan markkinoille. Hetken mietin poikien ottamista mukaan, mutta kun tiedän tapahtumassa olevan tosi pal porukkaa, niin jätin pojat pois matkasta. Jouduin kyllä telkemään raasut häkkeihin, kosken arvannut antaa poikien iteksiin tutkailla paikkoja, ne kun eivät ole koiraturvallisesti suunnitellut. Onneks pojat on tottuneet olemaan tarvittaessa häkissä, eikä markkinareissu kestänyt kuin sellasen ehkä kolmisen tuntia. Vesikipot vaan häkkeihin ja puruluita ajankulks. Mut osaa noi surkeilta näyttää, eikö vaan.



Onneks loppuaika oli rennompaa, pojat pääs lenkille ja ulos monta kertaa päivässä, voi sitä juoksemisen riemua.


Cello laukkaa


Totoro lentää


Cello hilpeenä


Totoro nauraa


Mekaanikkoja työssään


Totoro-magnusti


Onpa outo talo


MIssä sä oikeen kuppaat? Tuu jo! sanoo Totoron ilme


Tää on nyt nähty


Poika saunoo... ei kun se onkin isä, joka saunoo... tai oikeestaan lusmuilee pukuhuoneen puolella.
Oikeesti molemmat pojat kävi saunomassa, löylyyn en vaan kameraa vienyt, enkä ees pesuhuoneeseen. Cello kiipes ihan ylimälle lauteelle meikäläisen viereen, Totoro jäi vähän alemma, siihen varpailleni istumaan. Eikä pojjaat kauaa löylyssä viihtyneet, vaan kävivät sentään.


Mitään ei olla otettu


Tosta se tuli ja tonne se meni
Pihapiirissä ja sen liepeillä pyörineitten supin, kärpän, pupun yms. hajut herättivät Totoron sisällä piileksivän pienen metsästäjän ja näin monta hienoa myyrähyppyä, joilla rökitettiin monta tuulessa heiluvaa heinää.

Ulkoilun, ruuan ja saunan päälle maistuu uni, toki on oltava niin liki emännän varpaita, ettei tuo pääse pakosalle ihan huomaamatta.

Verestin reissulla vanhoja sukanvärkkäämisen taitojani, se kun sujuu seurustelun lomassa. Siitä onkin aikaa kun oon viimeksi sukat tehnyt, lanka kyllä on ollu oottamassa inspiraation iskemistä. Eka sukka suju vähän kankeesti ja piti luntata ohjeesta apuja, mut toinen synty jo suorastaan ihan iteksiin. Ei sitä muistanutkaan kuin rentouttavaa puuhaa puikkojen heiluttelu on.

Toka yö meni loistavasti, pojat haki paikat itelleen punkasta ja kuorsasivat aamuun asti kaikessa rauhassa. Kovasti Cello ja Totoro, varsinkin Totoro, mua vahti, yllättävän kovin, silmistään eivät ois laskeneet, edes ulkona ei voinut olla, ellen ollut mukana matkassa, vaikka uusia hajuja oli valtavasti. KePo vei pojat kävelylle, niin kohta ilmesty rasvattu salama Totoro oven taa, Cello sentään oli malttanut kävellä KePon tahtiin takasinkin päin.

Auto tuli ehjätyksi ja kotimatka meni ongelmitta, ellei ongelmaksi lueta sitä, että Totoro mäkisi korvaani varmaan ekan puol tuntia… Kotona meillä on ollu vallan reporankoja poikia, edes ”onko nälkä”, ”ruokaa” sanoille ei sunnuntai-iltana korvaa lotkautettu, vaikka yleensä niillä saa liikettä porukkaan, vaan mikäpä se on levätessä antoisan viikonlopun jäljiltä.

Monta tarinaa

Blogissa on kuollutta, koska sanat ei vaan suostu kirjottumaan vaikka välillä oon ottanut kuviakin ja suunnitellut kirjottavani jostain, mut kun avaan bloggerin, niin sanat katoaa. Maailmassa on ihan liian suuri musta aukko, liian vähän värejä, kaikki tuntuu kovin tyhjältä, turhalta, lattealta. Koko A-ryhmä (Aasa, Arska ja Astra) on poissa, Viivikin on poissa, suuret persoonat ovat lähteneet, pätkästä elämääni tuli historiaa ja äkkiä mikään ei ole niin kuin ennen, kaikki on toisin.

Ei tämä mikään maailmanloppu tietenkään ole, huolimatta, että on vuosi 2012. En ryve itsesäälissä, en piehtaroi synkkydessä, enkä edes ripota tuhkaa päälleni, usein jopa nauran, kerron huonoja vitsejä, tanssin ja laulan. Voin jo melkein ja ihan unohtaa surun silloin tällöin, Arskaa ja Viiviä en koskaan.

Totorokin on joskus ihan vaan normaali Totoro ja Cellokin unohtaa toisinaan olevansa nyt vanhin ländereistä, vanhin pojista, vastuun kantaja, se, jonka tulee tietää mitä pelätä, miltä puolustaa, mihin voi luottaa, miten tulee reagoida.

Muut koirat ei asioita kovin raskaasti ota. Heddan mielestä on enemmän kun bueno, että Viivi viimein on poissa, Heddan mielestä Viivi olis voinut lähteä nopeamminkin, heikot ei ole hyväksi laumalle. Frida puolestaan ei tunnu edes tajuavan, että Viivi ja Arska on lähteneet, blondi mikä blondi. Leot on omanlaisiaan, eivätkä ainakaan näytä mitenkään, että jotenkin kaipaisivat Arskaa ja Viiviä.

Miksi kirjoitan tätä... Palasin tänään Cellon ja Totoron kanssa reissusta ja avasin sähköpostin. Siellä oli viesti poikineen, enhän ollut suonut posteille ajatustakaan sitten perjantai-iltapäivän. Lootassa oli myös viesti, josta pätkän lainasin tuohon alle (toivottavasti kirjoittaja ei tykkää huonoa, että lainaan viestistä palasta, pyydän anteeksi, jos näin on).

"Muistan, kuinka koskettavasti kirjoitit Arskasta, pennusta, jota “et halunnut jättää pöydälle”.. Onneksi et jättänyt. Olisi niin monta hienoa tarinaa jäänyt kertomatta. Ja ihana Viivi. Vieläkin hymyilyttää aito hienohelmadaami. Kuinka sadetta ja kylmää inhotaan, sekä erityisesti se kertomus Viivin barffaamisesta – tai oikeastaan ei-barffaamisesta."

Kolahti ja myönnän, että myös itkeä tirautin ja jäin viestin luettuani miettimään, että jääkö nyt monta hienoa(??) tarinaa kertomatta. En usko, että kukaan lähteneistä haluaisi yhdenkään tarinan jäävän kertomatta, varsinkaan jos tarnat tuottavat iloa jollekulle, vaikka vain yhdellekin. Ehkä noustaan suosta, ehkä sanat tulevat takaisin. Totoron hymy valaiskoon sunnuntai-iltaa.