Laitan tämän nyt, alotin kirjottamisen kyllä jo 25.4, mut ei ole pystynyt eikä kyennyt viimeistelemään sanomisiaan. Tarkotus oli myös ettiä kuvia Hempasta niin nuorena kun vanhempanakin, Hempasta askartelemassa pulmapähkinöitään, Hempasta ja naisistaan jne. En vaan ole saanut aikaseks, koska kyyneleet nousee silmiin aina kun ryhdyn kuvia katselemaan, eikä asiaa helpota, että kuvissa on muitakin edesmenneitä marsujamme. Mutta tässä siis Hempan muistolle:
Jotkin eläimet, joiden kanssa saamme jakaa pätkän elämää, jotenkin jättävät isomman aukon kuin toiset, eikä sillä ole mitään tekemistä välittämisen määrän kanssa, jotkin vain ovat suurempia persoonia kuin toiset. Pakko siis kertoa vähän vast'ikää edesmenneestä herra Hemulista. Siinä on sellainen "once in a lifetime" -marsu, jollaista ei toista moista varmasti ikinä tule, mitenkään väheksymättä kaikkia niitä marsuja, joiden seurasta olen saanut nauttia, tai niitä marsuja, joiten seurasta tulen nauttimaan.
Herra Hemuli näki päivänvalon 7.1.2003 Sirkkamäellä. Pienelle pojalle ei tuntunut kotia ihan niin vaan löytyvän, siellä se odotti reppu selässä, että pääsisi emonsa jaloista näkemään maailmaa. Meillä oli periaatteessa marsun mentävä aukko kun Inkku-herra nukutettiin ikiuneen yli seitsenvuotiaana, mutta olin taas kerran ajatellut, ettei meille enää marsuja... Vaan kuin kävikään; pienen reppu selässä luottavaisena elämää odottavan naperon suloinen olemus sulatti jään.
Eräänä helmikuisena aamuna Herra Hemuli sitten pakkasi reppunsa, hyvästeli perheensä ja lähti aamulla anivarhain Sirkkamäeltä matkaan kohti Imatraa, Imatran koiranäyttelyä. Imatralla oli kyydin vaihto, siitä herra Hemulin tie vei Espooseen, josta sitten illansuussa reissasimme herra Hemulin hakemaan.
Poika oli reipas, utelias ja iloinen, vaikka oli tehnyt matkaa pitkään ja hartaasti pahvilaatikossa, heinien ja sanomalehtien seassa. Päästyään vihdoin perille Lohjalle, herra Hemuli heitti repun selästään ja asettui taloksi, valloitti meidät kaikki ja monet muutkin, seurusteli koirien kanssa, veti heinää kilpaa Arskan kanssa, kävi tsekkaamassa koiranpennut jne. Viimeisin valloituksensa oli Totoro, vanha ja nuori herra vaihtoivat kuulumisia päivittäin ja Totoro selkeästi kaipaa Hemppaa edelleen ja käy kurkkimassa, että oisko tuo jo tullut takaisin.
Hemppa saapui meille näyttävästi, eikä Hempan elämästä puuttunut myöskään dramatiikkaa, eräätkin kerrat kaahattii putki punasena ELL-päivystykseen sairas Hemppa kuljetusboxissa.
Tiukin tilanne oli kun talon valtasi marsukapi... Ensin uivittiin KePon siskontytön siivellä, hänellä kun oli aika kissalle, ELL:n vastaanotolle (ei siis oma ELL:mme), saatiin antibioottikuuri ja Hemppa sai lisäaikaa sen verran, että syy ehdittiin selvittää, kesti nimittäin tovin ennen kuin ELL (oma ELL:mme) keksi mistä oli kyse ja koko lauma oli mennä siinä kohti. Lopulta syy selvisi ja koko konkkaronkka sai loispiikit pariin kertaan. Silloin ELL sanoi, että tämä kyllä lyhentää marsun elämää. Ehkä niin, mutta eipä siinä ollut vaihtoehtoja. Jälkeenpäin ollaan monasti naurettu vedet silmissä tälle nimenomaiselle marsukapiepisodille; Hempan "omistaja" (KePon siskontyttö) kun ei muistanut sen enempää Hempan nimeä kun syntymäaikaakaan oireista nyt puhumattakaan. Onneks hällä oli kuskina tyyppi (siis minä), joka muisti asiat äärimmäisen hyvin... No hätä ei lue lakia.
Kerran oltiin eläinlääkärissä, eikä taas kerran ELL oikein tiennyt, että mikä Hemppaa vaivasi. Mukana oli myös Hempan silloinen kaveri Minttu. ELL totesi, ettei ikänään ole nähnyt niin hyväkuntoisia potilaita. Antibiootit saatiin, syy jäi hämärän peittoon, mutta pariskunta piristyi.
Kerran Hemppa pelästytti meidän pihalla. Siinä se ensin kaikessa rauhassa naposteli ruohoja ja äkkiä keksi sännätä hirmu höökää tiehensä. Meikä juoksi perässä. Kukaan, joka ei tunne marsuja, ei muuten usko kuin kovaa ne osaa juosta... Sieluni silmin näin Hempan jo jossain kolossa vajan alla, josta me ei ikinä saataisi Hemppaa ulos, tai jonkun linnun kynsissä, koiran hampaissa tms. Vaan Hemppa pysähtyi tammen juurelle ja jatkoi ruohojen mutustelua. Nappasin herran kyllä äärimmäisen sukkelaan syliini ja kiikutin sisälle. No ulkoiltiin me taas myöhemmin, sitten kun olin toipunut järkytyksestä.
Hemppa oli myös yhden poikueen isipappa. Morsian oli keskimmäisen Roska-marsu, sellainen rusetillinen, aika pitkäkarvainen neitokainen. Lapsosia syntyi kolme; yksi tyttö ja kaksi poikaa. Tyttö jäi äitinsä seuraksi ja poikapari muutti vanhimmaisen hoiviin. Poikueesta on vielä Eemil-poika hengissä, emänsä rusetit, isänsä pilke silmäkulmassa ja isänsä peloton luonne ynnä sisu; poika pisti aikoinaan kampoihin häkkiin päässeelle villirotallekin (meillä oli joskus vuonna kivi ja keppi rottainvaasio ihan täällä sisätiloissa) ja järjestys nimenomaan niin päin, että pakoon juoksi rotta perässään marsu.
Jos Hempan elämä olikin täynnään näyttävyyttä ja dramatiikkaa, niin Hempan lähtö oli vähäeleinen ja huomaamaton. Mitään erityistä ei Hempassa ollut havaittavissa, se söi, joi, kerjäsi makupaloja ja oli kun ennenkin, ehkä pikkasen väsyneen olonen. Lisäsin reilummin C-vitamiinia veteen ja vahvemman ruuan osuutta. No sit tulivat uudet talot ja tönöt ja Hemppa piristyi. Oon niin onnellinen, että Hemppa sai vielä viimeisinä päivinään jotain uutta ja mieleistä ja ehti nauttia siitä kaikesta tovin.
Viimeisenä päivänä iltapäivällä annoin vielä Hempalle salaattia, viimoset palaset salaattikerästä, ja lupasin tuoda uutta kaupasta. Toinkin, sekä salaattia että kotimaista kurkkua, vaan niistä Hemppa ei enää ehtinyt nauttia, se oli nukkunut lempimökkiinsä sillä aikaa kun olimme reissun päällä. Nyt Hemppa nukkuu ikiuntaan marsukuusemme alla.
Suuren persoonan lähtö jättää aina elämään ison aukon ja jäämme kaipaamaan Hempan iloisuutta, reippautta, rohkeutta, uteliaisuutta... parilla sanalla sanoen täydellistä marsua.
Kiitokset Hempan kasvattajalle Hempasta ja tänään saamastani viestistä, joka tosin sai meikäläisen itkeä tihnuttamaan kesken työpäivän.
Näkemiin Hemppa, kunnes taas tapaamme, ja kiitos kaikesta!!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti