Hedda ja Cello saivat toisensa Suomen suvessa, keskikesän juhlassa.
Heddan juoksu alkoi 15.6. ja koska sulhasmies Cello asustaa saman katon alla Heddan kanssa, niin olemme odotelleet ihan kaikessa rauhassa miten juoksu etenee. Pariskunnan on annettu leikkiä pari kertaa päivässä keskenään, milloin sisällä, milloin ulkona. Cello on jo sen verran kokenut, että siitä näki hyvin missä mentiin. Jos ruohon pureskelu on kiinnostavampaa kuin morsio, niin oletettavasti hetki ei tosiaankaan ole oikea.
Tänäänkin nuoripari pääsi ulos aamupäivästä, onneksi sentään ehdittiin sisälle ennen kuin mitään ehti tapahtua, tai ehkä hienohelmaländerit jopa laskivat sen varaan, että sisällä on mukavampaa. Eikä olisikaan ollut erityisen mieltäylentävää kykkiä pariskunnan lempipaikassa vettä tippuvan tammipensaan alla, märässä ruohossa, murkkupesässä ja hyttysten syötävänä. Joskus vaan on niin mukavaa, kun koiratkin on vähän herkkähipiäisiä näissä asioissa...
Enpä muista, että homma olisi koskaan hoitunut näin helposti kuin tänään, vaikka monessa astutuksessa olen mukana ollut ja moni on kyllä tosi näpsäkästi mennyt. Tämä oli kuitenkin jotenkin äärettömän helppoa ja pelkistettyä ja tasapainoista, siinä oli jonkin sortin täydellinen yhteisymmärrys, ei mitään häsläämistä, ei hammastelua, kertakaikkisen kaunis suoritus. Paitsi sitten se odotteluosasto, se oli tuskastuttavan pitkä, myös nuorenparin mielestä, Cellolla meinasi kertakaikkiaan mennä lopulta herne nenään kun irti ei vaan päässyt. Hedda otti asian tyynemmin. Eikä siinä lopulta aikaa mennyt kuin puolisen tuntia, odottavan aika vaan on niin kovin pitkä.
Ja eipähän se odottelu tähän päättynyt, tunnelma vaan tiivistyy. Seuraava etappi on noin neljän viikon päässä, nimittäin elleivät tiineyden merkit ole selvääkin selvemmät, tai ehkä jopa niistä huolimatta, käväsemme ultrassa katsomassa mikä Heddan masussa on tilanne. Siihen asti ei kun ootellaan.
Aurinkoista ja ihanaa Juhannuksen jatkoa kaikille blogin lukijoille!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti