Monta tarinaa

Blogissa on kuollutta, koska sanat ei vaan suostu kirjottumaan vaikka välillä oon ottanut kuviakin ja suunnitellut kirjottavani jostain, mut kun avaan bloggerin, niin sanat katoaa. Maailmassa on ihan liian suuri musta aukko, liian vähän värejä, kaikki tuntuu kovin tyhjältä, turhalta, lattealta. Koko A-ryhmä (Aasa, Arska ja Astra) on poissa, Viivikin on poissa, suuret persoonat ovat lähteneet, pätkästä elämääni tuli historiaa ja äkkiä mikään ei ole niin kuin ennen, kaikki on toisin.

Ei tämä mikään maailmanloppu tietenkään ole, huolimatta, että on vuosi 2012. En ryve itsesäälissä, en piehtaroi synkkydessä, enkä edes ripota tuhkaa päälleni, usein jopa nauran, kerron huonoja vitsejä, tanssin ja laulan. Voin jo melkein ja ihan unohtaa surun silloin tällöin, Arskaa ja Viiviä en koskaan.

Totorokin on joskus ihan vaan normaali Totoro ja Cellokin unohtaa toisinaan olevansa nyt vanhin ländereistä, vanhin pojista, vastuun kantaja, se, jonka tulee tietää mitä pelätä, miltä puolustaa, mihin voi luottaa, miten tulee reagoida.

Muut koirat ei asioita kovin raskaasti ota. Heddan mielestä on enemmän kun bueno, että Viivi viimein on poissa, Heddan mielestä Viivi olis voinut lähteä nopeamminkin, heikot ei ole hyväksi laumalle. Frida puolestaan ei tunnu edes tajuavan, että Viivi ja Arska on lähteneet, blondi mikä blondi. Leot on omanlaisiaan, eivätkä ainakaan näytä mitenkään, että jotenkin kaipaisivat Arskaa ja Viiviä.

Miksi kirjoitan tätä... Palasin tänään Cellon ja Totoron kanssa reissusta ja avasin sähköpostin. Siellä oli viesti poikineen, enhän ollut suonut posteille ajatustakaan sitten perjantai-iltapäivän. Lootassa oli myös viesti, josta pätkän lainasin tuohon alle (toivottavasti kirjoittaja ei tykkää huonoa, että lainaan viestistä palasta, pyydän anteeksi, jos näin on).

"Muistan, kuinka koskettavasti kirjoitit Arskasta, pennusta, jota “et halunnut jättää pöydälle”.. Onneksi et jättänyt. Olisi niin monta hienoa tarinaa jäänyt kertomatta. Ja ihana Viivi. Vieläkin hymyilyttää aito hienohelmadaami. Kuinka sadetta ja kylmää inhotaan, sekä erityisesti se kertomus Viivin barffaamisesta – tai oikeastaan ei-barffaamisesta."

Kolahti ja myönnän, että myös itkeä tirautin ja jäin viestin luettuani miettimään, että jääkö nyt monta hienoa(??) tarinaa kertomatta. En usko, että kukaan lähteneistä haluaisi yhdenkään tarinan jäävän kertomatta, varsinkaan jos tarnat tuottavat iloa jollekulle, vaikka vain yhdellekin. Ehkä noustaan suosta, ehkä sanat tulevat takaisin. Totoron hymy valaiskoon sunnuntai-iltaa.