Kengurukeppikokoelma

Vatvoin viikon verran mielessäni, että mennäkö luovuttamaan länderien poskisoluja Genoscoperin MyDogDNA-pilottikartotukseen. Millään en tahtonut saada päätöstä tehtyä ja jos veisin, niin kenet veisin vai veisinkö ketään ja oikeastaan kaikki pitäisi viedä, mut toisaalta ketään ei ehkä tarttis jne. jne. Jokainen, joka meikäläisen tuntee, tietää millaiseen ollako-vai-eikö-olla -tilaan saatan äkkiä joutua Lopulta päätin, vähän tuupittuna, että kaikki tietenkin, ei tartte jälkeenpäin miettiä, et no miksei tota sit kartotettu. KePo sai tehtäväkseen varata meille näytteenottoajan omaan aikatauluunsa sopivaksi, koska neljä länderiä - yks kaksjalka = mission impossible.

Tänään oli sit aika Genoscoperin labralla, siellä kun on poikkeuksellisesti otettu näitä testejä viime viikko ja vielä tämä viikko otetaan. KePo pakkasi kotona länderit autoon ja poimi meikäläisen matkan varrelta kyytiin. Länderipoppoo tietty innostu ihan kympillä siinä kohti kun kiipesin autoon. Sääkin suosi meitä; melkonen lumipyry ja tiet ihan jäässä, lumi siinä päällä, risteykset luistinrataa, motarilla kolari... Motarin kolari onneks huomattiin ennen kun ehittiin jonottelemaan, joten ajettiin vanhaa tietä, hitaammin ja varmemmin.

Labran pihalla autosta nousi ulos neljä lämmintä ja ravistettua skumppapulloa. Hissiin en ees yrittäny tunkea moista sakkia, portaissakin oli tekemistä varsinkin kun Totoron mielestä siitä portaan ja seinän välistä ois ollut älyttömän kiva yrittää tunkea jonnekin, en kyllä tiedä minne vai luuliko Totoro osaavansa lentää. Näytteenottotila oli neljälle intoa pinkeenä länderille hieman ahtaahko, siis kun piti mahtua hyppimään ja loikkimaan ja jokainen halusi nähdä eri suuntaan yhtä aikaa ja haistella kaikkea mihin yletti. Totoro kävi haistelemassa näytteenottajatkin jo etuottia ja saikin rapsutuksia palkakseen.

Paperit esiin ja paperisota ensin, ilmaisesti olin osannut täyttää kaiken oikein tai ees melkeen oikein. Sit eka koira pöydälle (tai siis kenttäolosuhteet, joten pakastin, jonka päällä oli peite). Valitsin ekaksi uhriksi Totoron, koska uskoin sen olevan helpoin ja esimerkin voima ja silleen. Totoro lunasti odotukseni. Miten siitä pojasta onkin sukeutunut niin mahtava koira, ei voi edes käsittää. Siru tarkistaen ja harja suuhun, toinen harja suuhun ja kehujen kera lattialle. Tässä kohti loppuporukka oli jo sitä mieltä, että tuolla tehdään jotain kivaa ja sinne on päästävä, joten hirmu hillunta menossa.

Nappasin kuohuvasta lössistä Cellon. Siru tarkistaen ja harja suuhun. Se meni bueno. Mitä nyt muu poppoo kiehui lattialla ja Cellon mielestä siellä saattoi tapahtua jotain, johon ois pitänyt osallistua tai ainakin kytätä mitä se oli. Toinen harja suuhun ja jotain tapahtuu lattialla, Cello pyöräyttää päätään, harja pyörii, Cellon pää pyörii ja hups heijaa partakarvat on kiertyneet harjan ympäri kun harjakiharrin teinin tukkaan, tai siis ainakin mun tukkaan joskus teini-iässä. Mun moka, ois pitänyt olla tarkkana ja missä ihmeen välissä Cellolle on yleensäkään niin pal partaa kasvanut, että siihen joku tarttuu. Saatiin harja irroteltua kyllä, mutta näyte piti ottaa tietenkin uudelleen, joten siinä kohti saikin jo pitää Cellon päätä ihan kiinni, koska jätkän ajatus lienee ollut, että tyyppihän aikoo kammata mun partaani, ja se ei oo Cellon lempparia, parran kampaus.

Tällä aikaa lattialla kiehuvan länderikeitoksen taluttimet oli menneet solmuun, siis solmuun. No Frida syliin, sirun tarkistus ja harja esiin. Fridahan se sit päätti, ettei hältä mitään poskisoluja varasteta... Kävin hetken taistoa Fridan kanssa, mut ehkä duunivaatteet ei ole ihan koirien käsittelyvaatteet, liukas pusero ja liikaa nappeja sun muuta rekvisiittaa. Vaihdettiin: KePo otti Fridan ja meikä alko selvitellä talutinsolmua ja koska pojat rauhottu melkolailla kun tartuin taluttimiin, sain umpisolmun selväksi sillä aikaa kun Fridan ikenet harjattiin.

Hedda olikin jo ihan epätoivoinen; hänkö ei pääse ollenkaan tonne pöydälle pitämään kivaa. Kiipeili ihan KePon jalkoja pitkin... Paitsi, ettei se pöytä nyt niin kiva ollutkaan varsinkaan sen jälkeen kun sirun lukulaite piippasi. KePon sylissä oli kyllä sitten ihan hyvä antaa harjailla suunsa sisuksia.

Kuhiseva lauma ovesta ulos ja portaisiin. Totoro oli päättänyt yrittää vetää meikäläisen kumoon ja kiersi aina jalkojeni takaa siten, että talutin osui polvitaipeeseen, sit veto päälle. Ainakin kolme kertaa kiepautin taluttimen pois jalkojen takaa ja aina se vaan oli siellä. Ulkona nelikko ei tiennyt minne ois rynnistänyt, mut lopulta kaikki menivät suorastaan sivistyneesti autoon, yks kerrallaan ja loput odotti, että se yks saatiin köytettyä vöihin, sit meni seuraava. Vähän oli kyllä hölmistyneen näkösiä naamoja kun duunin pihassa nousin autosta, rapsautin jokaista parrasta, toivotin hyvää kotimatkaa ja sanoin hei, hei.

Nyt on sitten meidän nelikosta otettuna DNA-kartotukset, tulokset tulee kuulemma joskus noin maaliskuun puolessa välissä, josko niistä sit maallikko mitään ymmärtää. Sitä ootellessa talvi sen kun jatkuu.

Dob-dob-dobo-dop

Viikonloppu on kiitänyt käsistä, sen eli vähän kun toisessa ulottuvuudessa vaikka olin vaan Hesan korkeudella (vai pitääkö sanoa mataluudella, jos aatellaan, kuten usein tehdään, että Suomi on pystyasennossa kököttävä nainen ja oma asuinpaikka kaiken napa) kursseilemassa, että ei sen ulottuvampaa.

Jos nyt sit kuitenkin alottais alusta.

Tammikuun puolessa välissä kyselin ystävältäni osallistuisiko hän esittelytilaisuuteen, jonka olin luvannut järkätä. Vastaus oli kieltävä ja syy kuulemma Dobo. Dobo?? Mikä ihmeen dobo??? Enpä ollut koskaan kuullutkaan. Olinko jo ihan jälkeenjäänyt koira-asioissa??

Sain kehotuksen kirjottaa sanan googleen ja painaa haku-nappia. Ja uteli… siis tiedonhaluhan on erittäin hyvä motivaattori, joten tein työtä käskettyä ja löysin lajiesittelyn. Dobo kuulosti todella mielenkiintoiselta ja ehkä juur joltain sellaselta, jota olin jo pitemmän aikaa etsinyt. Pitäisiköhän sellaista kokeilla, että ei kun Dobo- ja muut kurssit –sivulle. Aika täyttä näytti kursseilla olevan tai sit kellonajat mulle sopimattomia. Vaan kuin ollakaan sivupalkissa nökötti myös Dobo-koulutusohjaajakurssi , mitähän sellainen sisältää ja mitä sinne pääsemiseen vaaditaan, ainahan sitä voi alottaa ikäänkuin lopusta…

Klick

Sivulta hyökkäsi oitis silmille punainen teksti: 1 peruutuspaikka. Suljin sivut sukkelaan, olinhan sopinut sille viikonlopulle muuta ohjelmaa sekä lauantaille että sunnuntaille. Asia jäi siitä huolimatta itämään ja pyörittelin sitä mielessäni koko päivän, iltapäivällä se jo poltteli, kutitteli ja raastoi. Aattelin jossain kohti, että ”kohtalo” ehkä ratkaisee kaiken puolestani ja punainen teksti katoaa ja tilalle tulee teksti täynnä, joten kävin kurkkimassa muutaman kerran päivän pitkin tapahtuisiko tämä ”ihme”. Noup!

No sattumia ei mielestäni ole olemassakaan, vaan nk. sattumilla on aina tarkoituksensa ja tässähän oli sattumia kerrakseen. Niinpä, KePon ja vanhimmaisen kanssa juteltuani ja vanhimmaisen luvattua hoitaa velvotteeni, naputtelin illalla hakemuksen ko. kurssille. Olisihan kohtalo toki voinut puuttua vielä tässäkin kohti peliin ja täynnä-teksti tullakin sähköpostiini. Aamulla löysin postistani viestin, jossa toivotettiin tervetulleeksi Dobon pariin, että kohtalolla oli ehkä muita suunnitelmia kuin tarjota mulle ei-oota.

Viikonloppuna vietin kaksi päivää Dobo-koulutusohjaakurssilla. Tavallaan tosiaan kiipesin takamus edellä puuhun, suoraan koulutusohjaajakurssille: en tuntenut lajia lainkaan etukäteen, en ollut kerran kertaa tehnyt mitään ees jumppapallolla, dobo-pallosta puhumattakaan, saati että siihen ois sekotettu vielä koirakin mukaan. Kurssilla huomasin, etteivät kaikki muutkaan olleet Doboa edeltä käsin harrastaneet ja kurssi kulki muutenkin sitä tahtia, ettei Dobo-kokemattomuudesta ollut haittaa, muuten koirakokemusta kyllä piti olla, eikä koulutuskokemuksestakaan haittaa ollut.

Viikonloppu oli kyllä rankka ihan siis fyysisesti, meikäläisen lihaskunto ei todellakaan ole mitenkään erinomainen tällä hetkellä ja monet liikkeet on aikasen rankkoja. Toki seassa niitä helpompiakin ja meneehän se niinkin, että älkää tehkö niin kuin minä teen vaan niin kuin minä sanon, mutta kyllä katu-uskottavuutta huomattavasti lisää, jos itekin kykenee tekemään kaikki ne liikkeet, tai ainakin suurimman osan, joita muille aikoo opettaa. Kunnonkohotusta ja kehonhallintatreeniä siis edessä…

Dobo on kyllä hauskaa, harvoin sitä niin pal nauraa itelleen kun mitä tein nyt viikonloppuna Mahtaako olla helpompi nauraa kun voi ”syyttää” palloa siitä, ettei joku liike onnistu vaan kellahtaa mihin sattuu tai ei vaan löydä tasapainoa. Toisaalta äkkiä tasapainoasti tuntuu heräävän: siinä kun lauantaina lörpällä seisominen oli lähes ylivoimainen tehtävä niin sunnuntaina se jo sujui varsin hyvin.

Viikonlopun saldo on nippu kipeitä lihaksia, paljon oppia päässä ja innostunut mieli. Ihan niin kipeä en kuitenkaan ole kun pelkäsin olevani. Tein kyllä kaikkea rauhallisesti ja maltillisesti, koska mikään ei tapa intoa yhtä tehokkaasti kuin se, että siitä tulee älyttömän kipeäksi. Jos en jotain jaksanut, kokeilin sitä vain sen verran, että tajusin tekniikan ja ihailin sen jälkeen parempikuntosten upeita suorituksia. Meikäläisen tekemisiä rajotti myös hierojan perjantaina teippaama oikean puolen alaselkä-pakara-alue ja siellä pahin kipu nytkin piileksii.

Vielä en voi tituleerata itseäni Dobo-koulutusohjaajaksi, loppukoe ja –tehtävät ovat tekemättä Kotona on kuitenkin jo vähän Dobo-rekvisiittaa, joten päästään koirien kanssa kokeilemaan miten homma toimii ja pääsen, kuten myös koirat, treenaamaan kehonhallintaa, tasapainoa ja lihaskuntoa. Ja tärkeintähän on puutarhan hoito eikä sekään ole niin kovin tärkeää.

Lopuksi Löllö ja lörppä... tai siis Cello ja tasapainotyyny

Ilves liikenteessä

Kuulemma meidän pihamettässä liikkuu ilves, iso sellanen, naapuri oli sen nähnyt ja otus oli änkenyt aidoista piittaamatta meitin reviirille. Että kehtaakin, mokoma katti. Katotaas, jos vaikka se jostain löytyis, niin sanoisin sille mitä oon mieltä toisten tontille tunkemisesta.


Ei näy tuolla...


eikä tuolla...


Täällä mitään ilvestä ole.

Tontin poikki on tosiaan kulkenut ilves, toivottavasti se on ollut vaan ohikulkumatkalla. Naapuri oli sen nähnyt, oli heidän pihansa poikki kulkenut ja jatkanut siitä meidän pihamettän rinteeseen. Jälkiä ei olla löydetty, mutta kun tontti on täynnään erikokosten koirien tassujen jälkiä, niin hieman haastavaa löytää siitä seasta mahdolliset ilveksen jäljet kun en mikään jäljestäjä tosiaankaan ole.

Uskoisin kuitenkin, että herra tai rouva ilves on jatkanut matkaa, tästä kun tuntuu kulkevan jonkin sortin riistapolku ja väkeä lappaa näköhavaintojen mukaan menemään isosta pieneen, hirvestä peuraan, supikoirasta suteen jne. Ennen kuin aidattiin koko tontti, kulki otukset suoraan meidän pihan läpi, nyt ne yleensä kulkevat aidan viertä jomman kumman naapurin pihan läpi. Joskus sit yli aidoista.

Pakkanen on paukkunut kiitettävästi, pahimmoillaan pakkasta oli yli 30 astetta. Siinä saa lämmittää takkauunia päivittäin, sillä vähän yli 30 asteen pakkasessa ilmalämpöpumppu käy nukkumaan ja jos ehtii nukahtaa, niin on heräteltävissä vasta siinä -27 kohilla. Onneks takkauunia ei pakkaset kiusaa, se palaa säällä kun säällä ja nythän se on taas jo melkeestä lauhaa, vaan -8. Kevättä odotellessa.

Länderi nukkuu

Kun länderi nukkuu, niin se nukkuu

jalat nipussa


pää tyynyllä


kädet silmillä


pienellä rullalla


nurkassa tietsikkakulman alla


korissa varpaat kipparalla


sylissä pinossa päälletyksin


takan lämmössä lähetyksin.


sylissä tyhjänkin päällä voi olla,
kunhan ei maata permannolla,


jos siitä sit valuu, ei haittaa,
uni makea edelleen maittaa.

Naamakirjaan mennään

Joulu tuli, joulu oli ja joulu meni. Samoin kävi yllättäen myös vuodenvaihteelle ja nyt ollaan jo ihan liki tammikuun puoltaväliä. Säät on vaihdelleet; tuulta ja tuiskua, vettä ja lunta, pakkasta ja suojaa, aurinkoakin, joskin vähemmän.

Blogissa on kovin hiljasta, koska monia "pikkujuttuja" on vaan niin pal helpompi heitellä naamakirjaan. Kuitenkin ymmärrän oikein hyvin heitä, joita ei moinen paikka voisi vähempää kiinnostaa. Olen siis elänyt jonkin sortin kahtiajakoisuuden kynsissä jo pitemmän aikaa ja joskus olen jättänyt jotain kirjottamatta naamakirjaan ihan vaan, että kirjoittaisin sen tänne. No sitten en ole kirjoittanut tännekään. Joskus taas tuntuu niin turhauttavalta kirjoittaa tänne kun sehän on jo kerrottu naamakirjassa ja suurin osa blogin vakilukijoista on siellä. Jep, jep.

Nyt olen tehnyt kompromissiratkaisun... tai jotain siihen suuntaan. Avasin täysin julkisen sivun naamakirjaan, sitä voivat lukea hekin, joilla ei ole tunnusta ko. paikkaan. Naamakirjan kirjoituksia ei kuitenkaan voi FB-tunnareitta kommentoida eikä niistä tykätä, niitä voi ainoastaan lukea. Toisaalta, eipä niitä kommentteja täälläkään kovin montaa ole

Tämä ei kuitenkaan tarkoita, etten koskaan kirjoittaisi tänne. Jako on ehkä enemmän niin, että "pikkukuulumiset", pikaiset heitot, pelkät kuvat jne. ilmestynevät naamakirjaan. Pitemmät jorinat tänne ja "viralliset" päivitykset kotisivuille. Kuulostaako monimutkaiselta? Voi ollakin. Siitä huolimatta tervetuloa lukemaan myös naamissivua.

kennel Kipazin Facebookissa

ps. kotisivujen ja naamakirjasivun osoitteet löytyvät myös tuolta sivupalkista, ei tarvitse myöhemmin tästä jutusta naamakirjaosotetta etsiä.

Hyvää Joulua!

Postipaketti

Postitäti (vaikka meille oli kyllä vakuutettu, että se ois nuori postipoika) toi tänään ISON pahvilaatikon. Koska vastaanottaja ja osote näyttivät oikeilta, niin pitihän loota tietty avata ja kattoa mitä sieltä oikein löytyy.

Laatikossa oli tällanen


ja vielä tällanenkin


eikä siinä vielä kaikki


eikä siinäkään vielä kaikki






ps. Eläimiä ei vahingoitettu (sen enempää fyysisesti kuin henkisestikään) kuvausten aikana... ne halusivat jokainen vuorollaan tutustua laatikon sisältöön.

Päiväpuuhia

Mitähän mahtaakaan tapahtua sillä aikaa kun kukaan ei ole näkemässä... Ainakin eräs pikku TotoPoro petasi kerpelelaajuutta olevan makuukarvan (100x150cm) länderille sopivaisen kokoseksi mytyksi...
ja tuli sitten paparazzin yllättämäksi ,
joten emäntä löysi iltansa iloksi tällaisen harrastedokumentin

Gretan avaustulos

Gretan avaustulos tuli Eviralta tiistaina 30.10, vajaa viikko Gretan kuolemasta. Toisinaan toiminta näköjään on nopeaa tai vielä nopeampaa, joskus todella hidasta, Arskan avaustulosta odotimme 10 viikkoa. Näissä asioissa toivoisi, että kaik hoituisi mahdollisimman sukkelasti, on raskasta odottaa tuloksia, tuntuu, ettei koiran kansiota voi sulkea ennen kuin kaikki asiat on loppuun käsitelty.

Greta meni todella nopeasti ja vähin oirein. Päivällä oli ihan oma itsensä, juoksi pitkin pihaa jne. Illalla ei ruoka maittanut ja oli jotenkin kovin vaisun oloinen, puristeltiin ja mutisteltiin ja ihmeteltiin ja soitettiin eläinlääkäriin. No moni ei ehkä ois soittanut sillä perustein, että koira ei syö iltaruokaansa… en minäkään länderin kohdalla niin olis tehnyt, mutta kun Greta aina söi ruokansa… Ell:n kanssa sovittiin, että keskiviikkona mennään tutkittavaksi kun mitään hälyttävää oireista päätellen ei ollut.

Vaikkei ruoka maittanut, niin Greta kuitenkin joi normaalisti ja kävi asioillaan, ei oksennellut, aristanut mitään tms. Aamuyöllä, joskus kolmen maissa, Greta oli tullut rapsuteltavaksi kun KePo visiteerasi toiletissa. Oli kuulemma ollut suht normaalin oloinen, vaisumpi vaan. Aamulla kuuden aikoihin, kun kömmittiin jalkeille, Greta oli kuollut. Se oli kuin painajaista, paitsi, ettei tästä painajaisesta herännyt nipistämällä...

Evira meille sitten kertoi, että mahalaukunkiertymä Gretan vei, vaikka kaikki, niin eläinlääkäri, patologi kuin vertaistukikin olivat sitä mieltä, ettei voi olla kiertymä, pitäisi olla sitä ja tätä oiretta jne. No ei ollut niitä tyypillisiä oireita, ei ollut.

Eikähän se edes koko totuus ollut, löytyi muutakin, tässä koko avauksen tulos:
1. Mahalaukun torsio eli kiertymä
2. Krooninen atrofioiva lymfosytäärinen gastriitti
3. Lymfoplasmasytäärinen tyroidiitti (ALT)
Molemmat tulehdukset ovat todennäköisesti sisäsyntyisiä ja immunopatologisia.

Ei siinä voinut kun ihmetellä miten voi koira olla noin sairas sisältä ja niin iloinen, vilkas itsensä ulkoa. Oikein istuttiin vanhimmaisen kanssa alas miettimään, että oliko meiltä jotain ehkä mennyt ohi silmien, jos ei muuten niin vaikka Arskaa ja Viiviä surressa. Ei kyllä keksitty mitään, vaikka kuin yritettiin miettiä ja kaivella ja vaikka kaiken järjen mukaan noin (ainakin mun mielestä) pahan tilan ois jossain pitänyt näkyä (siis kilppari ja maha).

Vaan ei näkynyt, karva kiilsi, massa pysyi, ei lihonut, eikä laihtunut, liikku normaalisti, ei nukkunut tai valvonut epätavallisen paljoa. Mahan toiminnassa ei ollut mitään ihmeellistä. Greta söi niin kun toisetkin; aina kaiken, ei ahminut, ei ollut erityisen nälkänen tai ruokahaluton, ei syönyt mitenkään erikoisesti esim. heinää (kuten mahakipunen koira voi tehdä), ei aristanut mahaansa, ei oksennellut (ei edes viimeisenä iltanaan), en muista, että ois ikänään oikeestaan juur oksentanut, Murukin oksentelee enemmän (tosin vaan kun syö heinää). Ei ollut ripulilla, vatsa ei ollut kovalla. Kun nukku, nukku täysin rennosti. Ei ollut mitään käytösmuutoksia, ei äkäillyt muille vaan leikki Tiukun kanssa... Ei, ei me keksitty kerrassaan mitään, mikä ois soittanut hälytyskelloja jotenkin, ihan tuli puun takaa koko juttu.

Itsensä syyllistäminen on todella helppoa... Kysyinkin parilta ystävältä, että olenko mä oikeasti sokea tai jotenkin tyhmä, kun en huomannut mitään. Kuulemma en. Vertaistukena kerrottiin eläimestä, jolla oli mennyt jo puolet sisäelimistä kuolioon ennen kuin se oirehti mitenkään ja silloinkin ihonvärin muutoksena, muilta osin söi, leikki ja nukkui ihan normaalisti...

Suru on käsittämättömän suuri ja kyyneleet hereässä. Elämä ei kuitenkaan pysähdy odottamaan, joten eteenpäin, sano mummo lumessa.

ps.
En muista tuliko tänne blogiin laitettua Arskan ja Viivin kuolinsyyt. KoiraNetistä ne kyllä löytyvät ja kotisivuiltani, mutta tulkoot mainittua täälläkin:
Arska - pahanlaatuinen plasmasolukasvain
Viivi - lymfooma

Tassuterapiaa

Viime kuukaudet ovat olleet rankkoja ja käyneet voimille. Kolmen koiran menetys neljässä kuukaudessa kirpasee ja kunnolla kirpaseekin. Onneksi tarjolla on ollut tassuterapiaa ja olen saanut mahdollisuuden käydä katsomassa Anskun pentuja. Pienet "töppöjalat" ja naskalihampaat pitävät huolen siitä, että voi ainakin tuokion elää ihan juur tässä hetkessä ja murheet jäävät taka-alalle.

Kas tässä tassuterapeutit, pienet länderilapset, ihan historialliset sellaiset, nimittäin Suomen ensimmäinen glattipentue. Pentueen emä Ansku (Angelie vom Kindelsbergtal) ja isä Attila (Alabadosters Aladdin, Tanska), kasvattaja kennel AiMun

19.10.2012











27.10.2012

Greta on poissa

Ruokaostoksia

Kävin tänään hakemassa ländereille lisää ruokaa ja miten ne on eläintarvikeliikkeetkin siirtyneet laittamaan houkutuksia kassan viereen ihan kun ruokakaupat on tehneet jo iät ja ajat, niinpä mulla oli kotiin tuomisina tällaset ihan vaan koska ne on niiiiiiiin hassunhauskat, ei sen takia, että koirat jotenkin ois tarvineet lisää leluja.


Vielä niitä ei ole koirille annettu leikittäviksi, on ollut muuta puuhaa tää lauantai, mut Hedda tuli leluja ihmettelemään kun niitä kuvasin. Yritin siis saada arvon rouvan samaan kuvaan banaanin ja maissin kanssa ja onnistuhan se...

kuvassa siis herrat Banaani ja Maissi sekä kyssäkaali Hedda