Pohdintoja pentupesän ääreltä: Äärirajoilla

Toisinaan ei voi välttyä ajatukselta, että missä menee ihmisen kestokyvyn raja, mikä on ääriraja, jota ei enää voi ylittää. "Pentuprojekti" venyttää kestokykyä aika pitkälle, väittäisin, jos homman ottaa vakavasti. Tietty joku nyt väittää, että otan sen liian vakavasti ja pitäisi vaan ottaa rennommin... No ne ottaa kun pystyy, mä en. Jotenkin kun sitä on vastuussa monesta pienestä, niin ei osaa ottaa ihan rennoin rantein, ei sitten millään.

Luulen, että nuorempana olis ollut paljon enemmän joustoa, villin nuoruuden henkilökohtainen valvomisennätyskin on seuraava: herätys perjantaiaamuna klo 6.00, nukkumaan sunnuntai-iltana klo 21.00. Lauantaina, joskus puolenpäivän aikaan, hereillä pysyminen oli yhtä tuskaa, sitten mentiin taas. Myöhemmiltäkin vuosilta muistan monet viikonloput kun ystävien kesken istuttiin portailla ja katottiin kun aurinko nousi. Aamuviideltä sitä kömpi punkkaan ja toivoi, että lapset nukkuis ees kahdeksaan, eikä tulis ennen seiskaa ainakaan. Sitten olikin jo pirteenä taas liikenteessä. Nyt tuntuu, ettei enää jaksa ihan tollasta menoa... tai ehkä se on vaan harjotuksen puutetta.

Muistan ihan elävästi vielä Aasan ekan pentueen, jota armon rouva ei välittänyt hoitaa, vaikka myöhempien pentueiden kanssa oli ihan pro. Onneksi A:t olivat kaikki uroita, niin ei huono emomalli ainakaan välittynyt tuleville polville. Aasa kuitenkin imetti, nimittäin käskystä, ja nimenomaan minun käskystäni. Jossain välissä tyttäretkin saivat rouvan menemään pentuja syöttämään, se oli varmaan sitä vaihetta kun maidon paine edesauttoi asiaa, mutta KePo ei saanut Aasaa koskaan pentujen luo. Huolehdin siis pentujen syöttämisestä vuorokaudet ympäri ja ruokahetken jälkeen hieroin pentujen masut, jotta suoli ja rakko toimivat. Tätä kun jatkoi vuorokaudesta toiseen, niin oli kyllä aika poikki, mutta kummasti sitä vaan jaksoi ja jaksoi, vaikka aina välillä tuntui, että en kyllä enää jaksa yhtään enempää. Melkein ilosta itkin kun pentujen mahat ja rakot alkoivat toimia ilman apua ja kiinteä ruoka alkoi maistua.

Moisen kokemuksen jälkeen sitä hetken mietti, että onko tää puuha mua varten ollenkaan, pitäiskö jättää suosiolla, jos vaikka seuraava on samanmoinen, niin jaksanko vai mennäänkö jo äärirajan yli. Ei se puuha siihen sitten kuitenkaan jäänyt ja seuraavat pentueet menivät varsin helposti. Aasa synnyttelikin päiväsaikaan, Booli samoten, kumpikin hoiti pennut hyvin, joten ei tarvinut kuin se pari viikkoa kiikkua pentupesän laidalla ja sekin lähinnä "muodon vuoksi".

Chilin kanssa alotin valvomisen synnytystä vasten yöllä, kun tuli huomattua, että KePosta ei ole vahtimaan "unen yli", KePo ei kertakaikkiaan herää, vaikka maailma ympäriltä kaatuis. Pari ekaa yötä synnytyksen jälkeen valvoin enemmän kuin mitä torkuin, nukkua en tainnut lainkaan, ja tarkastin vähän väliä, että mikä pentupesässä oli tilanne. Sen jälkeen seurasi vaihtelevasti rauhallisempia ja levottomampia öitä ja joskus tuntui, ettei enää jaksaisi nostaa itseään unesta valvetilaan, se oli kerta kerralta raskaampaa ja "unen kaivosta" ylös kiipeäminen oli aina hitaampaa ja vaikeampaa. Välillä Chiliä piti käyttää yölläkin ulkona ja toisinaan rouva oli vähän levoton, varmaan jälkipolttoja oletan. Uni oli siis katkonaista ja toisinaan oli hankala nukahtaa uudelleen kun oli ensin tarponut ulkona kylmässä. Onneksi kaikella on aikansa ja viime öinä on ollut suhteellisen rauhallista: siinä kuorsataan vieretyksin Chili, pennut ja minä. Mutta pakko on ollut edelleen nukkua takkahuoneessa, Chili kun rauhottuu yöunille vasta kun rämmin patjalleni. Sitten kyllä nukkuukin tosi hyvin aamuun asti.

Vähitellen selkäni, eikä välttämättä pelkästään selkä, alkaa olla sitä mieltä, että parempi punkka, kiitos, eikä tätä kivikovaa vanhaa superlonpatjaa. Aamu aamulta olen herätessäni jäykempi ja jäykempi. Kun sitten vielä istuu päivät koneella etätöitä tehden tai konttii pentujen seassa lattialla, niin alkaa tuntua, että kohta on joka paikka ihan puuduksissa. Yhtenä aamuna tässä vanhimmainen ja nuorimmainen olivat juur lähdössä duuniin ja kouluun kun kömmin jalkeille. Täytyy sanoa, etten tiedä kumpi mitäkin sanoi, mutta suunnilleen näin se meni:
- Hei kato! Zombi lähtee liikkeelle!
- Mä meinasin just sanoa ihan samaa.
Ja päälle hilpeetä naurua. Siinä vaiheessa piti kiittää kauniisti kohteliaisuudesta... joskin epäilen, että tyttäret olivat erinomaisen oikeassa.

Myös lämpötila on tehnyt kiusaa. Ensimmäiset yöt takkahuoneessa hikoilin ihan älyttömästi, olen nimittäin tottunut nukkumaan noin 15-18 asteen lämpötilassa ja ikkuna auki niin myöhään syksyllä kuin mahdollista ja niin aikaisin keväällä kuin mahdollista ja kaiken rehellisyyden nimissä täytyy myöntää, että mulla on joskus ikkuna auki ihan talvellakin... makkarissa ei ole lämmitystä, se lämpiää ihan ihmis- ja koiravoimalla. En edes tiedä kuin hurjan kuuma muutamana ekana yönä takkahuoneessa oli, mutta hikeä ainakin riitti ja takkauuni oli lämmitetty kunnolla. Vähitellen on lämpöä laskettu, mutta mun makuuni on edelleen liian kuuma, tosin vähitellen olen oppinut nukkumaan myös hikisenä...

Kohta siirtynen nukkumaan omaan punkkaani ja pennut saavat jäädä takkahuoneeseen. Makkari on onneksi siinä vieressä, jätän vaan oven auki, mutta varmaan taas menee pari kolme ekaa yötä siihen kun kuuntelee, että mitä takkahuoneessa tapahtuu. Sitten kun saa korvansa viritettyä oikealle taajuudelle, niin uskaltaa varmaan nukkuakin... toisella korvalla kuunnellen. Ja toisaalta kun nukkuu makkarissa, niin mulla on apukorvia apuna: Aasa ja Arska, kumpikin tarkkoja siitä, mitä pentupesästä kuuluu. Aasa ei välitä pentujen luo mennä, mutta herättää / hakee kyllä, ellen heti huomaa, että pennut pitävät meteliä. Arska menisi ihan paikan päällekin auttamaan "lapsiaan".

Joskus sitä tuntee olevansa aika äärirajoilla kun pitäis ehtiä kotihommat, duunihommat ja pentuhommat, univelkaa kertyy ja kertyy ja kertyy, vuorokausi loppuu armotta kesken ja sitä on pakko jatkaa niin illasta kuin aamustakin ja kroppa huutaa, että nyt riittäis kiitos. Toisaalta sitten kun näkee pikkuhäntien vipottavan maitobaarissa, näkee unisen pentuläjän, huomaa pienten kurkistusluukkujen aukeavan pentujen silmäkulmiin jne., niin tuntuu, että se ääriraja on ihan huikean kaukana ja sitä jaksaa mitä vaan pelkän pennuntuoksun voimalla.