Pohdintoja pentupesän ääreltä: Onko järkee vai ei?

Väsyneen ihmisen mieli askartelee aika outojenkin ajatusten kanssa ja kun väsymys siirtyy siihen tilaan, ettei enää oikeastaan väsytä eikä nukuta, niin asiat muuttuvat vaan oudommiksi ja oudommiksi. Vai olisko se niin päin, että oudotkin asiat alkavat vaikuttaa ihan normaaleilta ja jokapäiväisiltä, joten niitten antaa popsahtaa mieleensä täysin estoitta. Varmaan jos tässä mielentilassa tekis elämäänsä mullistavia muutoksia tai ratkaisuja, niin niitä vois vähän ihmetellä sitten kun elämä taas "normalisoituu". Toisaalta ei ne päätökset välttämättä olis huonoja, ne saattais olla jopa parempia kun "täysissä sielun ja ruumiin voimissa tehdyt", väsynyt mieli kun ei jaksa ylläpitää samaa sensuuria ja kontrollia, samoja suojamuureja ja järkiperusteita kuin pirteä mieli.

Ja ne unet, ne unet. Tässä yhtenä yönä näin seuraavanlaista unta: Olin eteisessä ja kurkkasin siitä ulkoeteisen puolelle ja kas kummaa siellä makasi Muru. Eikä pelkkä Muru vaan myös lauma pentuja. Muru oli synnyttänyt ihan salaa, kukaan meistä ei ollut huomannut mitään, eikä edes tiennyt Murun olevan tiine. Avasin kiireesti oven, että pennut pääsivät sisälle lämpimään, ihmettelinkin kovin, etteivät ne olleet paleltuneet, ja niinpä ne (vastasyntyneet...) pennut kipittivät kiireesti ohitseni sisätiloihin, eikä se ollut edes mitään vasta kävelemään oppineen pennun möyryämistä vaan pennut liikkuivat reipasta vauhtia. Lopputuloksena totesin, että Muru oli pyöräyttänyt kuusi pentua: neljä narttua ja kaksi urosta, täytyykin ryhtyä soittelemaan pentua kyselleille, että nyt niitä on ja luovutus on kohta. Ohhoijaa, onneksi kello soi, tiedä mihin moinen uni olisi johtanut!

Olenpa taas käynyt itseni kanssa sitäkin vuoropuhelua, että olisko parempi kasvattaa vai olla kasvattamatta. Millaista olis elämä, jos siihen kuuluisi vaan omat koirat ja henkilökohtainen elämä, ei kaikkea sitä suunnittelua, valmistelua ja esityötä ennen pentuja, synnytysten ja lomien järjestelyä, penturumbaa, sijoituskoiria, kasvatteja, neuvontaa, opastusta jne. Kun ei koskaan tarttis olla huolissaan miten synnytys menee, miten pennut selviää, miten pennut kasvavat, saavatko ne kaikki kunnon kodin, mitä silmäELL sanoo pentutarkastuksessa, miten pennut selviävät uusissa kodeissaan ja miten uudet kodit selviävät pennuista, sairastuvatko pennut, sattuuko pennuille tapaturmia jne. Olisko elämä silloin pal tyhjempää, sisällyksettömämpää vai olisko elämä vaan helpompaa. Olisko elämä tasasen harmaata kun siihen ei kuuluisi kasvattamisen iloja ja suruja, ei kasvattien mukana tulevia ystäviä, muttei myöskään kasvattamisen mukanaan tuomia "ikäviä ihmisiä", ei pentujen tuoksua eikä sotkua ja hallittua kaaosta.

Toisaalta ilman koiraharrastusta moni asia olisi toisin. Jos aattelen vaikka vaan 10 vuotta taapäin, niin en taatusti olisi uskonut, jos siis joku olis tullut sanomaan, että muutaman vuoden päästä luennoin sujuvasti vieraalle yleisölle kuin nuori uros voi saada esinahan tulehduksen ja sen pelejä ja pensseleitä on syytä pitää silmällä tai puhun ventovieraiden ihmisten kanssa sperman laadusta jne. En olis uskonut, en. Nyt sitä ei enää edes punastu oli aihe mikä tahansa. Ja vaikken esim. enää lukioaikona mikään hiljanen hissukka ollutkaan, sitä ennen kyllä, niin jännitin ihan älyttömästi kaikkea esiintymiseen viittaavaakin, nyt voin puhua suht rennosti isommallekin yleisölle. Olisko sitä päässyt samaan ilman koiria ja koiraharrastusta? Mene ja tiedä, mutta uskallan epäillä.

Vaan olisko tästä nyt saanut kaiken sen, mitä tältä saralta irtoaa, ja olisko aika siirtyä eteenpäin, toisiin asioihin? Koiria en koskaan kuvitellut kasvattavani, en ikinä. Pitkäsarvisia en aio ryhtyä kasvattamaan, vaikka lapsena tähtäsinkin karjankasvattajaksi Texasiin. Hevosiakaan en suunnittele harrastavani, vaikka nuoruudessa olin hevoshullu ja kävin ratsastamassa ja kai se oli tarkotus joskus voittaa isot kisat. Kirjailijakin musta piti tulla, mutta, mutta... no nyt on kyllä jo fantasiakirjallisuuskin, ettei historiaa tarttis ryhtyä opiskelemaan, sen vois kirjoihinsa luoda ihan ite... hmm. Lapsetkin on isoja, joten ei tartte enää olla pullatuoksuinen kodin hengetär. Myönnetään: kyllä mä usein olen monen vaiheilla, eikä voi tietää mille tielle sitä lopulta lähtee kun lähtemisen aika on.

"Kasvattamisesta" ei kyllä luovuta noin vaan: jokainen pentue sitoo aikaa eteenpäin, sanoisin, että 10-15 vuotta. Sen ajan, mikä kullekin kasvatille on suotu, sitä elää siinä sivussa, mutta mukana. Vastailee kysymyksiin pentuajan, auttaa läpi murrosiän ja aikuistumisen, kuulee, tai ainakin kuulis, mielellään surut ja murheet, ilot ja onnen hetket, on tukena kun tarvitaan. Lopulta seisoo rinnalla kun on luopumisen aika. Siinä se on koko elämän kirjo kohdusta hautaan höystettynä kyynelillä ja naurulla. Ehkä siitä ei haluakaan luopua.

Nyt keskityn kuitenkin nauttimaan naperoista ja mietin sitten taas myöhemmin syntyjä syviä. Tosin voi olla, että kohta nämä pohdinnat ovat taas taa jäänyttä elämää, sitä elämää on kohta tässä talossa riittämiin kahdeksan pienen länderipennun siivittämänä ja sitä paitsi perjantai-iltana aion kömpiä omaan sänkyyni, joten ehkä tää univelkakin alkaa lyhentyä ja ajatusmaailma palaa taas "normaaliin".