Pohdintoja pentupesän ääreltä: länderin luonne

Heräsin tänään jo vähän ennen puolta kuutta, alkaakohan univelat olla kohta kuitattu. Aikani pyörin punkassa ja sitten päätin, että turhaa vaivaa unen odottelu näin lomalla, sitähän voi vetästä päikkärit jos siltä tuntuu. Mutta ennen kuin lopulta kömmin makkarista liikenteeseen, ehdin kuunnella pentujen menoa takkahuoneen puolella ja miettiä länderin luonnetta...

Nyt taas, kun on vastaillut länderistä kiinnostuneiden kyselyihin, on havainnut, että sana varautunut karkottaa monta ihmistä rodun parista. Toinen "paha sana" on sosiaalistaminen. Ja kun kaksi pahaa sanaa ympätään samaan lauseeseen tai edes samaan asiayhteyteen ja siihen vielä liitetään rotu kromfohrländer, niin tulos on ilmeisesti hyvin pelottava päätellen siitä, miten hyvin se karkottaa kyselijän, tämä ei uskalla edes vastata "Kiitos, mutta ei kiitos", vaan pakenee välittömästi jättämättä mitään viestiä mietteistään. Osa ihmisistä on sitä mieltä, että varautunut on yhtä kuin arka ja näinhän se ei ole. Varautunut koira voi olla hyvin rohkea ja sosiaalinen koira voi olla hyvin arka. Eikä se sosiaalistaminen mitään kokovuorokautista toimintaa ole, se on ihan vaan sitä, että koira otetaan mukaan erilaisiin paikkoihin ja tilanteisiin. Lapsiperheissä sosiaalistaminen usein sujuu ihan itestään kun lasten kavereita laukkaa kylässä ja kaikki haluavat tietty rapsutella koiraa.

Se joskus ihmetyttää, että varautuneita rotuja on muitakin (lukekaapa vaan rotumääritelmiä), mutta niitä kukaan ei tunnu pelkäävän, vaan niiden kohdalla ominaisuutta saatetaan pitää jopa toivottavana. Länderin kohdalla varautuneisuus on yllättäen pahe. Toisaalta kun olen joutunut juttuihin esim. eläinlääkäreiden kanssa, niin harva heistä pelkää muita rotuja, mutta länderiä kyllä. Se on mielestäni aika outoa, koskei omillani ole koskaan ollut ongelmia eläinlääkärissä, josta kyllä olen omalta eläinlääkäriltäni saanutkin kiitosta. Mutta ehkä otanta on suppea. Toisaalta en ole kovin usein joutunut antamaan kasvattieni perheille sosiaalistamisohjeita. Voisi tietty ajatella, etteivät he vaan pyydä apua, vaikka ongelmia olisikin, mutta kun olen suurinta osaa tavannut suht säännöllisesti niin, en usko oikein siihenkään. Toisaalta otanta on edelleen suppea, kasvattieni määrä on aika rajallinen.

Mitähän tämä tositarina kertoo pohjimmiltaan: Eräs kasvattini meni eläinlääkärin luo tikkien poistoon. Tikit poistettiin, ELL tempasi koiran syliinsä, ryntäsi odotustilaan ja selitti suureen ääneen; että tulkaa katsomaan, täällä on luonnevikainen länderi. Kasvattini omistaja oli tietenkin aivan rientäessään ELLn perässä. ELL heilutteli kättään koiran kuonon edessä ja selitti: katsokaa nyt, tämä on ihan luonnevikainen, tämä ei pure. Että silleen...

Mietin sitten näitä pahoja sanojakin.

Varautunut: ylisosiaalisen leonberginkoiran jälkeen varautunut koira on ollut oikeastaan varsin ihana ja vaivaton. Se ei yritä väkisin tunkea kaikkien vieraiden luo, se suhtautuu terveen epäluuloisesti uusiin tilanteisiin, eikä ryntää soitellen sotaan.
Sosiaalistaminen: ja mitähän minäkin olen tehnyt noitten omieni sosiaalistamiseksi, vaikka pauhaankin aiheesta varsin sujuvasti muille.

Aasa on ensimmäinen varsinainen kokemukseni länderistä. Olin sitä ennen nähnyt pari länderiä näyttelyissä ja siinä kaikki. Aasa on myös ensimmäinen "pieni" koirani, lähinnä olin puuhaillut leonberginkoirien kanssa ja ne ovat paitsi kooltaan myös luonteeltaan hyvin, hyvin erilaisia kuin länderit. Kun Aasa oli nuori, en juurikaan tuntenut länderiporukoita ja lopulta olin aika yksin Aasan kanssa. Aikani ihmeteltyäni Aasan käytöksen koukeroita, päätin, että Aasa on ensisijaisesti koira ja vasta toissijaisesti länderi, joten se tulee kouluttaa kuin koira. Ja Aasa kasvatettiin kuin leonberginkoira. Pöytäkäytös näyttelyissä oli ainoa, johon satsattiin, muuten Aasa kulki mukana siinä kun muutkin koirani ja oletin sen myös käyttäytyvän kuin koira.

Arska sitten jäi kotiin silmäongelmiensa takia. SilmäELL sanoi, ettei ole mitään syytä lopettaa pentua pelkän vajavaisen näkökyvyn takia, hän ei moista edes suostuisi tekemään, joten halusin nähdä miten silmäsairaan koiran kanssa voi elää vai voiko. Arskan ainoa sosiaalistaminen taisi olla näyttelyissä käyminen, muuten se pyöri tässä kotona ja mitä lenkeillä sitten käytiin. Ei koulutuksia, ei harrastuksia, ei mitään, "pelkkää" kotielämää.

Sitten kotiin jäi Viivi, varsinainen maanantaikappale sekin. Viivi kasvoi kuin pellossa, villinä ja vapaana, eikä sen sosiaalistamiseen ole uhrattu ajatustakaan. Viivin alkuelämä nimittäin elettiin jatkuvassa pelossa, että kuinkahan kauan Viivillä on elinaikaa. Villi-Viiviksi me Viiviä kutsutaankin. Kun sitten kerran innostuin viemään Viivin mätsäriin, niin sehän oli siellä kuin kotonaan, täysin luonteva, pöydälläkin, ihan ilman harjoittelua. Missä välissä oli tapahtunut se paljon puhuttu sosiaalistaminen?

Cellon kanssa on tehty vähän töitäkin sentään: käytiin yksi pentukurssi (olikohan se neljä kertaa), yksi arkitottiskurssi (taisi olla myös neljä kertaa) ja yksi aktivointi-arkitottiskurssi (tää tais olla peräti kuus kertaa). Ai niin ja yks näyttelyesittämiskurssi (oliskohan sekin ollut neljä kertaa). Sitten on käyty näyttelyissä, mutta siinä se kaikki sosiaalistaminen, mitä Cellonkaan osalta on tehty normaalin kotielämän lisäksi, mutta olihan tuossa tietty sosiaalistamista pitkäksi aikaa kun kurssi oli aina vaan kerran viikossa.

Millainen sitten on oma laumani No kun vieraita tulee, niin ääntä riittää, sen voi jokainen meillä käynyt todistaa. Toisaalta se on asia, johon en koskaan ole panostanut, koska mielestäni omakotitalossa koiran kuuluu haukkua kun vieraita tulee ja haukkua sen verran, ettei ihan kuka vaan uskallakaan pihalle rynnätä. Se mihin olisi pitänyt panostaa on se, että koirat myös hiljenevät heti kun käsketään, ja siihen en ole koskaan tullut panostaneeksi... joskus kaduttaa ja harmittaa ja suoraan sanoen ketuttaa. Cellon osalta ei ole vielä myöhäistä, joten pentujen lähdettyä se joutunee tehokoulutukseen. Muiden osalta en tiedä kuin pal on tehtävissä. Arska haukkuu osin senkin takia, ettei näe, joten tuskin voin vaatia sitä lopettamaan ennen kuin se tuntee olonsa turvalliseksi eli on tsekannut keitä tuli. Viivi on näkörajotteinen ja lisäksi Viivillä on kasvain korvassaan, tuskin kuulee toisella korvallaan pal mitään. Aasa on taannoisen pitkän sairautensa jälkeen ollut vähän kärtympi ja haukkuu helposti sellaista hau-tauko-hau-tauko-hau-tauko -hakkua hyvän tovin. Muru, joka tosin ei ole länderi, ei hauku jos saa ite tsekata vieraat, eikä ole esim. tarhassa.

Kun meille tulee vieraita, niin heidät tosiaan ensin haukutaan kunnolla. Sen jälkeen tämä "hyvin sosiaalistettu, varautuneiden ländereiden lauma" toimii seuraavasti: kaikki tunkevat vieraiden viereen, Arska työntyy syliin, jos vaan pääsee, ja nuolee naamat. Ellei syliin pääse, niin esim. kyykistyneen ihmisen jalkojen väli on hyvä paikka. Aasa tunkee liki rapsuteltavaksi, Viivi häärii ympärillä ja vastaanottaa rapsutuksia, jos niitä saa, muttei tunge väkisin kenenkään iholle. Cello on varautunein: se katselee yleensä tovin kun muut touhuavat ja menee sitten vaivihkaa hissuksiin jonkun viereen siinä toivossa, että tämä hänet huomaisi ja siis rapsuttelisi. Cello saattaa lähteä poiskin, jos joku sen mielestä on tunkeileva. Cello siis tosiaan on varautunut, mutta ovatko nuo muut rotumääritelmän mukaisia ollenkaan.

Olen monasti miettinyt, että onko länderi niin herkkä omiensa ajatuksille, että se toimii kuten sen ajatellaan toimivan. Kun Arska oli nuori poika (siis jotain alle 6v), niin en koskaan pienessä mielessänikään ajatellut sen suhtautuvan aggressiivisesti vieraisiin uroksiin. Niinpä herra lenkkeili sujuvasti isoegoisen rotwaileruroksen kanssa, samoin gorgiuroksen kanssa jne. Metsäosuuksilla koirat olivat irtikin, joten taluttimella niitä ei hallittu. Kun Arskalle on tullut ikää lisää ja erityisesti kun Arskalla oli ongelmia selkänsä kanssa ja Arska oli kärtty jonkin aikaa, niin aloin äkkiä ajatella, että entäs jos se kuitenkin hyökkii jonkun päälle. Ja tuota pikaa Arskasta tuli huomattavasti tiukempi. En usko, että Arskan luonne enää kypsässä iässä muuttui, ainoa mikä muuttui oli suhtautumiseni. En esim. uskalla päästää Arskaa Onnin kanssa olemaan, mutta Cellon kyllä, eikä kummallakaan ole ollut mitään ongelmaa Onnin suhteen. KePo on joskus päästänytkin Arskan Onnin kanssa samaan tilaan, eikä mitään ongemia ole ollut. Reagoiko Arska siis asenteeseeni?

Aasan olen aina uskaltanut päästää kenen kanssa vaan, se on ollut yksi elämäni helpoimpia koiria siinä suhteessa, vaikka meillä on ollut useampaa rotua koiria. Mutta Aasan sairauden jälkeen olen tullut varovaisemmaksi. Muuttiko sairaus Aasan käytöstä pysyvästi vai muuttuiko oma asenteeni pysyvästi, yhtä kaikki enää Aasa ei tule kaikkien kanssa juttuun. Reagoiko Aasa siis käytökseeni, koska tulee edelleen toimeen sellaisten kanssa, joiden kanssa oletankin Aasan tulevan toimeen?

Viivin ja Cellon uskallan päästää kenen kanssa vaan, kunhan tämä paikalle tuleva yksilö ei ryhdy rähisemään, nimittäin kumpikaan ei koskaan aloita mitään, mutta jos toinen sanoo, niin sanovat takaisin. Celloon suhtaudun kuin se olisi pentu edelleen, vaikka ikää on ihan just kaks vuotta. Niinpä surutta tuuppaan pojan milloin kenenkin kanssa touhuamaan. Reagoivatko Viivi ja Cello siis siihen, että pidän niitä kaikkien kamuina?

Sekä Booli että Chili ovat tulleet juttuun laumani kanssa loistavasti. Chili sentään on meillä vieraillut monasti, mutta Booli ei juurikaan ollut meillä käynyt kun tuli meille synnyttämään. Olen aina ilman muuta olettanut, että omani hyväksyvät sen, mitä ovesta sisään tuon, eivätkä pistä hanttiin. Reagoiko lauma siihen, että olen itse niin varma asiastani? Reagoivatko meillä hoidossa olevatkin koirat kun uskon siihen, mitä ajattelen? Ovatko länderini sitä mitä ajattelen?

Vielä tuli mieleen yksi esimerkki, joka ehkä onkin äärimmäisen hyvä esimerkki, vaikkei oma koirani olekaan, nimittäin vanhimmaiseni länderi Astra. Vanhimmaiseni ei halua Astran olevan kaikkien kamu, hän rakastaa varautunutta luonnetta, niin varautunutta, että se alkaa jo muistuttaa arkaa. Niinpä Astra on hänen seurassaan äärettömän epäluuloinen, eikä anna kenenkään hevin koskea itseensä, eikä missään nimessä tapaa vieraita koiria. Mutta kun Astra on muiden kanssa, samaa käytöstä ei esiinny. Astra kulki viime kesän mukanani näyttelyissä ja oli mitä luontevimmin käyttäytyvä koira, meni ihmisten silitettäväksi, antoi tuomareiden käsitellä itseään, tapasi vieraita koiria, ihan haisteli niitä jne. Mutta eipä minulle tullut mieleenkään, että se olisi tehnyt jotain muuta. Onko siis niin, että Astra "lukee" meitä kanssaan olevia ja päättää toiminnan sen mukaan. Ja jos nyt joku epäilee jotain "Astra on vanhimmaiseni pomo" -juttua, niin se on kukkua, vanhimmainen on koirien kanssa monta kertaa tiukempi kuin minä ikänään.

Ovatko länderini sosiaalisia vai ovatko ne mielipiteideni uhreja? Vaikuttaako länderiin hyvinkin voimakkaasti se, mitä omistaja ajattelee, siis syvällä sisimmässään ehkä tiedostamattaankin, vai ovatko nämä neljä sosiaalistuneet ihan vahingossa ilman isompaa vaivannäköä? Paasaanko turhaan pentua kyseleville rodun varautuneesta luonteesta ja sosiaalistamisen tärkeydestä? Vai onko tähän kätkettynä joku "suutarin lapsilla ei ole kenkiä" -syndrooma?

Mitä tulee pahoihin sanoihin varautunut ja sosiaalistaminen, niin kenties sanon Tiktakin laulun sanoin: Paha sana ei saa mua haparoimaan.

Ja ihan lopuksi haluan sanoa
Älä tee niin kuin minä teen, tee niin kuin koirasi kasvattaja käskee!