Tänään oli sitten akutätipäivä ja kyllähän osasikin tökätä neuloja kipeisiin paikkoihin. Tai ei muuten, mutta ne uudet kohdat jalkojen takapuolella. Hetkittäin tuntu, että pomppaa kattoon. Onneks kipu on aina vaan hetkellinen, se ei jää, eikä sen kuulukaan jäädä. Erityisesti oikee jalka oli sitä mieltä, että mitä hemmettiä täällä nyt oikein puuhataan ja mulla oli tuokion ihan hirmuinen tarve alkaa ravistella jalkaani niin, että neulat vaan olis lentäneet, ja toisaalta yläselkä itki kun siellä ei nököttänyt yhtään neulaa, vaan tänään näin kun tilanne niin vaati, toisen kerran taas toisin.
Pöydältä noustessani olin kyllä selkeesti vetreempi kun siihen mennessäni, mutta kuin kestävää tää tällä kertaa on, jää nähtäväksi. Akutädin mielestä tää alkaa olla aika kroonista ja lisätutkimukset vois olla paikallaan, vaikka röntgenit, magneettikuvat ja hermoratatutkimus onkin tehty. Arvatkaa vaan voinko mä mennä lekuriin luettelemaan, että otetaas tällasia kokeita. Ai miks? No kun akutäti käski. Johan se lekuri nauraa mut ulos vastaanotolta siitä riippumatta kuin oikeessa akutäti on.
Iltapäivällä käynnistin koneen ja pistin valokuvien imutuksen käyntiin, aattelin, että saan, ellen nyt ihan kaikkia, niin ainakin suurimman osan kuvista siirrettyä tänään, vaan toisin kävi. Nuorisolla oli ollut linjaongelmia sillä aikaa kun olin pois kotoa, joten olivat sitten nykineet piuhat seinästä, kuten ensiapuohje kuuluukin, ja samalla katkasseet mun siirtoni. Kone oli sitten mennyt nukkumaan kun kaikki linjaliikenne lakkasi. No onpa se päivä huomennakin, eikä tässä mikään hengenhätä ole.
Illansuussa lähdettiin Cellon kanssa koiratanssiin, vaikka vettä sato. Muistin itelle sadetakin, mutta Cellolle en. Celloa ei kuitenkaan sade tuntunut juurikaan haittaavan, voi olla, että takki ois haitannut enemmän. Ihan hyvin Cello muisti tanssijuttuja ja jotain uuttakin taas kokeiltiin. Se, mistä Cello tällä kertaa ei tykännyt oli runsas ohjaajan ympäri pyöriminen. No viime aikoina siitä on tullut jonkun kerran sanottua... siis sanottua ei niin ystävälliseen sävyyn, että meehän siitä, kun Cello on loikkinut riemutanssia mun ympärilläni rapa roiskuen ja kuraset tassut tanassa, ja kun Cello on niin palvelualtis, työintonen ja ohjaajaherkkä, niin pitäis aina yrittää muistaa, ettei tanssikoiraa saa kieltää liikaa ja sille pitää sallia vähän hulttion tapoja ainakin siihen asti, että joku tietty liike on hallussa, jolloin voi edellyttää, että se tehdään vaan ja ainoastaan käskystä. Siihen on matkaa...
Tässä istuessani mulle tuli äkkiä sellanen tunne, että mua tuijotetaan, kesti vaan hetken tajuta, että kuka ja missä kun koiria ei ympärillä ollut, KePo oli keittiössä ja nuoriso yläkerrassa. Kas tässä tiiviit tuijottajat:
Mekö?? Ei me mitään tuijoteta.
Jouduin ottamaan kuvat tässä koneen ääressä istuen, muuten tilanne ois mennyt ohi, joten laatu ei oo hääppönen, koittakaa saada selvää, niin mäkin teen
Nyt meen antamaan hypnotisoijakaksikolle kasan kuivaa heinää. Sitä on ollut taas viime aikoina vaikeeta saada ja ovat joutuneet elämään enemmän muulla sapuskalla, joten tänään on marsujen riemun päivä, ne kun rakastavat isoa heinäkasaa, mönkivät sen alla ja pomppivat sen päällä ja lopuksi syövät sen kokonaan. Jos ois missä säilöis, niin vois hakee paalin joltain tilalta, niin me tehtiin kun oli enemmän marsuja, mutta kun kunnollinen heinälle sopiva säilytystila on sen verta vähissä, niin täytyy luottaa eläintarvikeliikkeisiin.
Ai niin tuli vielä lopuksi mieleen kun tosiaan tänään hain heinät paikallisesta putiikista. Jätin kuitenkin auton parkkiin siihen akutätiparkkikselle ja siinä nökötti KePon auto... tai siis mun autoni, jolla KePo oli liikenteessä, vieressä, KePolla kun oli akutätiaika mun jälkeeni. Koska pakuun on niin pal helpompi heittää isot heinäsäkit, niin avasin pakun sivuoven, viskasin säkit sinne, suljin oven ja hyppäsin Mondeoon. Jos olin herättänyt huomiota raahatessani isoja heinäpusseja, niin olisittepa vaan nähneet siinä ympärillä olleiden ihmisten ilmeet kun ajoin ulos parkkikselta
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti