Ojenna kätesi

Aamulla piti oikein jäädä miettimään, että minkä takia sitä saa melkeen halvauksen kun huomaa, että puhelin jäi kotiin... Niin siis huomasin duunin parkissa, että halvata puhelin jäi tietsikkapöydälle, laturiin kytkettynä ja ihan kauhistuin. Kuin usein mä päivän pitkin oikeesti tartten kännykkää? Jos asiaa ihan rehellisesti miettii, niin toisinaan menee viikkokin, ettei koko aparaattia tartte kun korkeentaan kellon kattomiseen, kaikki keskustelut ja viestien vaihto käydään joko naamatuksin tai sähköpostilla.

Eikäpä siitä niin monta vuotta ole, kun ei mitään kännyköitä ees ollut, kukaan ei pienessä mielessäänkään kuvitellut, että jonkun saa kiinni 24/7, se oli ihan normaalia elämää. Meille tosin tuli autopuhelimet jossain vaiheessa ennen käynnykkäelämää, mutta ne oli lähinnä sitä varten, että jos tien päällä olis ollu jotain ongelmia, tai siis mulla olis ollu jotain ongelmia auton kanssa. En tosin muista tarvineeni, siis todella tarvineeni, autopuhelinta kovin usein, varmaan mahtuu yhden käden sormiin ne todelliset tarvekerrat.

Sit alko kännyaika ja nyt tulee huutia, jollei vahdi kännyään ja vastaa siihen. En aina vastaa, niin se vaan on. Ruokatunnille en ota moista aparaattia ollenkaan mukaani, yöt känny viettää olkkarissa, meikä makkarissa, monessa paikassa sammutan kännykän kokonaan jne. Sitten unohtelen sitä toisinaan äänettömälle tai kotiin... Enkä muuten soita takasin, jos puhelimessa näkyy vastaamattomia numeroita. Oon sitä mieltä, että ellei vastaajaan oo jätetty soittopyyntöä tai tekstarilla pyydetty, että soitatko kun ehdit, niin soittaja joutaa soittaa uudestaan jos asia oli tärkeä.

Toisinaan sitten on kyllä jätetty soittopyyntökin, mutta ei numeroa mihin soittaa ja jos puhelin on ollut kokonaan pois päältä (sammutettu tai akku loppu), niin eihän siihen tallennu mitään numeroa mihin soittaa, eikä aina muutenkaan, oon huomannut. Eipä siinä kohti voi muuta tehdä kun kohauttaa olkapäitään, ellei satu soittajaa nimestä tai äänestä tunnistamaan. Ja muuten uskomattoman monilla ihmisillä on sama etunimi...

Toisaalta kun olen joskus soittanut jonnekin ja jättänyt vastaajaan soittopyynnön ja numeron, johon soittaa, niin sitten soittavat siihen numeroon, josta on soitettu, vaikkei se ehkä olekaan se numero, josta enää siinä vaiheessa vastaan. Soitan nimittäin joskus vielä koti/työpuhelimestakin, mutten koskaan jätä soittopyyntönä sitä numeroa, enhän mä istu sen luurin ääressä läheskään koko aikaa, vaan jätän soittopyyntöön kännynumeron.

Sopii tietty miettiä koko tätä yhtälöä, että minkä takia ihmisen edes PITÄISI olla koko ajan tavotettavissa, ellei päivystä esim. työn puolesta tai kun pennut on lähteneet maailmalle (mä päivystän silloin jonkun aikaa suht tarkkaan). Minkä takia soittaja voi olla suuresti närkästynyt kun ei ole HETI ekalla kerralla saanut sua kiinni kun on soittanut. Mikä velvollisuus yksityisellä ihmisellä on päivystää puhelintaan 24/7. Ei mikään sanon minä. Kyllä se aparaatti pitää osata sammuttaa aika ajoin.

Mervi haastoi taannoin blogissaan Milan kuulumisia kaikki länderistit ja muut bloginsa lukijat luovuttamaan verta.

Otin haasteen vastaan ja kävin tänään Lohjalla liikkuvan veripalvelun järjestämässä verenluovutustilaisuudessa kantamassa korteni kekoon. KePo, jonka veri ei luovutettavaksi kelpaa, ei nyt eikä myöhemmin, toimi kuskina. Vaikka olo on joka kerta ollut ihan loistava luovutuksesta lähtiessä ja varmasti voisin ajaa itekin, niin ei vara venettä kaada ja onpa levollisempi mieli kun voi olla kotimatkan ihan rennosti.

Kiitokseksi luovuttajat saivat kukin oman ruusun.


Sitten haaste eteenpäin kaikille blogini lukijoille:
Ojenna auttava kätesi!!!

Tää uhkaa mennä vallan koirattomaksi tällä kertaa...

Totorolla on paha karu jätkä vastaan pikkupanu syndrooma. Eilen Totoro kömpi ensin viereeni, ihan pikku panu, ja köhnäsi siinä vähän aikaa. Sitten Totoro nousi äkkiä istumaan ja istui hyvän tovin mietteliään näköisenä, ihan kun olis funtsinut tärkeääkin ongelmaa. Sitten pikkuherra lähti ja kömpi sängyn alle. Vähän ennen kun KePo tuli nukkumaan, Totoro tuli ja herätti meikäläsen raapimalla olkapäätäni, "ota viereen" sen ilme sanoi (punkka on niin korkee, ettei sinne ihan niin vaan pääsekään) ja nukkui sitten vieressäni lopun yötä, pää kaulallani ja parta suussani. On se hankalaa pikkuisella kun ei tiedä haluisko olla iso ja kuin isi vai haluisko olla pikkupanu kasvattajan kainalossa. Odotan mielenkiinnolla mitä ens yö tuo tullessaan.

Mulla on kuva Totorosta pihalla olevan melkeen parimetrisen takiaispensaan juurella, mutta eihän siitä kuvasta mitään selvää saanut, joten turha sitä on tähän laittaa. Täytyy kattoa, jos jostain ilmansuunnasta sais pensaasta paremman kuvan (ja ehkä Totorostakin ).

No nyt kuvat, huomenna nimittäin tuskin saatte päivityksiä, jaksakaa siis näitten voimalla...

Tässä ensin se suttunen kuva, antaa kuitenkin vähän perspektiiviä takiaispensaalle, se kun oikeesti on melkeen kaks metriä, mutta kuten huomaatte, niin pensas "hukkuu" taustan koivuun.


Tässä sitten vähän selkeempi kuva. Sellasta täydellistä kuvaa ei kuitenkaan tunnu saavan mistään suunnasta.


Assistentit aidan takana (kuvasin pensasta aidan ulkopuolella).


Totoron mielestä oli huutava vääryys, että välissä oli aita ja niinpä pikkuherra esitti kuuluvia vastalauseita aitaan nojaten. Muitten assistenttien mielenkiinto lopahti lyhyeen kun mitään niitten mielestä mielenkiintosta ei tapahtunutkaan.