Koiranomistajan arkea

Koirien kanssa ei tekemisestä oo puutetta, eikä tartte miettiä miten vapaa-aikansa kuluttais, kyllä sitä aina kaikkee tekemistä siunaantuu, niin kun vaikka tänään, Viivillä kun oli eläinlääkäri.

Oltiin just sopivasti ELL-asemalla eli 16.05 kun aika oli 16.10, paitsi, että siellä oli hirmu hässäkkä ja aikataulut sekasin. Saatiin odotella kutakuinkin tunti ennen kuin oli Viivin vuoro. Onneks Viivi hallitsee odottelun jalon taidon ja käytti aikansa kuikuillen kaikkia ihmisiä ja koiria ja kissoja ja pupua. Yritti välillä tunkea ventovieraiden syliinkin ja seurusteli sujuvasti tanskandogin kanssa, joka kovasti yritti tehdä edullisen vaikutuksen Viiviin. Kukaan kaksjalkasistakaan odottajista ei tänään ollut hiljainen tyyppi, joten saatiin keskustelua aikaan ja aika kului lopulta varsin rattoisasti, eikä kukaan ollut huonolla tuulella, vaikka aikaa kului. Toisaalta aika harvoin olen joutunut odottelemaan, aikataulut pitävät, joten satunnaisiin viivästyksiin jaksaa suhtautua huumorilla.

Viivi pääsi vuorollaan sisään ja tutkittavaksi. Mitään päällepäin näkyvää ei Viivistä löytynyt, kuvailemamme oireet taas voisivat johtua ihan melkeen mistä vaan. Lopulta päätettiin, että otetaan pieni verenkuva, siitähän se näkyy jos kyse on tulehduksesta. Viivi oli kyllä ihan loistava tutkittava, vaikkeivat neidin kokemukset eläinlääkäristä pelkästään positiivisia ole. Antoi ihan mukinoitta tutkia ja puristella ja ottaa verinäytteen. Siirryimme takaisin odotushuoneen puolelle odottamaan tuloksia.

Melkeestä kaksi tuntia saapumisemme jälkeen saimme Viiville terveen paperit ja pääsimme lähtemään huojentuneina. Nyt Viivi saa ihan rauhassa nieleskellä, turista ja töristä, tulehduksesta ei ole kyse, Viivin persoonallinen nielu vaan tekee tepposiaan, lieneekö vaiva iän myötä pahenevaa sorttia... sen näemme sitten aikanaan, pääasia, että kaikki on nyt hyvin.

Kotona totesin kuin ihanaa on omistaa koira, joka piilottaa kaikkea mahdollista kaikkialle minne mahdollista...

Laitoin pyykkejä koneeseen ja nenään tuli sellainen vähän elähtäneen ruuan haju. Se ei kuitenkaan tullut Totoron ruokakupista, vaikka siellä eilisen ruuan jämät olikin. Kesti hetken paikallistaa lemahduksen suunta. Lopulta havaitsin Totoron Kongin kurkkivan Totoron punkasta, hyvin jemmattuna, kuis muutenkaan. Olin olettanut, että Kong oli tyhjennetty kuten aikasemminkin, mutta toisin oli asiat; Kongista kurkisteli ruokapala. No hätiä mitiä kiikutin Kongin keittiöön ja heitin veteen likoamaan.

Seuraavaksi huomasin, että Totoro oli nyysinyt pyykkikorista sukan ja lähdin kiikuttamaan sukkaa takaisin koriin. Siinä mennessäni huomasin lattialla kalsarit. Kumarruin tarkastamaan, että ne olivat Totoron omat (juu, olen antanut Totorolle yhdet vanhat kalsarit riepoteltaviksi, niissä on solmu tunnusmerkkinä), eivätkä korista napatut nekin.

Kalsareiden alta paljastui jotain töhkää ja tein pikaisen päätöksen, että kalsarit ovat nyt aikansa palvelleet ja joutavat roskiin, joten niihin voi pyyhkiä lattialla olevan löysän massan. Pyyhkiessäni totesin, että kalsarit olivat kauttaaltaan siinä samaisessa mössössä, jota lattiallakin oli... Totoro oli siis käyttänyt kalsareita jonkin rakkaan aarteensa kätköpaikkana. Otin tukevamman otteen kalsareista ja aloin kauhoa tököttiä takaisin kalsareiden uumeniin vain havaitakseni, että tässä löydöksessä kuhisi matoja. Kaavin kiihtyvällä vauhdilla koko Totoron ihanaisen aarteen kalsareihin ja kiikutin salamavauhtia roskikseen. Pesin kädet huolella, mutta vähän on silti sellanen olo, että pienet valkoset madot kiipeilee sormia pitkin, yök.

Kunhan pyykkikone on pyykännyt siellä nyt olevat kamat, niin tungen kaikki Totoron punkkavermeet koneeseen ja pesen 60 asteessa, se on varma se. Onni on oma kätkijäkoira. Juu, enkä kuvannut matoja iloksenne, saatte ihan vapaasti kuvitella ne omassa päässänne.

Eilen hirvikärpänen, tänään matoja, mitähän kivaa huomenna...