Tiistaikiireitä

Tiistai on viikon vilkkain päivä, ei pal ehdi turhia hengitellä

Ensin oli tietty duunipäivä melkeen normaalin kaavan mukaan, sen verran eroa tavalliseen, että piti lähteä hippasen aikasemmin, että ehti akutädin tykö ajoissa. Töistä siis akutädin hoitoon. Enkä lakkaa ihmettelemästä kiinalaisen lääketieteen ihmeellisyyksiä, eilenkin olin IHAN VARMA, että mulla on ainakin kolme neulaa per jalka, ne tuntu koko sen ajan kun makasin mahallani, ne pisti enemmän jos liikutin jalkaani ja ne heilukin peiton liikkeiden mukaan. No ei siellä mitään ollu, pelkät nopeet vaan kuulemma, niitä ei jätetä, niillä vaan tökätään. Toisaalta ne neulat tuntu vielä kotimatkallakin, vaikka siinä vaiheessa olin jo ihan satavarma, ettei jaloissa oo yhtään neulaa jäljellä.

Akutädiltä postiin. KePo oli nimittäin jättänyt pakettilapun autoon, KePon auto, tai siis oikeestaan mun autoni, koska olin liikenteessä KePon autolla, seiso siinä vieressä. Postiin mennessäni aattelin, että mitenkähän jaksan kantaa paketin autolle, kun en saanut autoa parkkiin ihan liki ovea. Turhaa vaivaa!! Sen sijaan, että siellä olis olleet kaipaamani tavarat, joiden kohtalosta olen jo sähköpostitse kysellytkin, siellä oli pelkkä pimennysverho. Se ei paljoo painanut. Missähän kaikki loppukama luuraa, ihmettelen vaan...

Kotona odotti paitsi lauma koiria myös ruuanlaittoprojekti... Ehdin syödä ja juoda sumpitkin ennen kun oli taas keräiltävä kamat kasaan ja lähdettävä liikenteeseen.

Cello oli intoo piukassa ja ryntäili ees taas pitkin pihaa, sitten kurasena autoon, vöihin ja menoks. Siihen asti Cello jakso istua apukuskina ihan kauniisti kun päästiin hiekkatielle, siitä alko sitten vonkuna, joka kyllä hiljeni käskystä. Pikapissatus ennen kentälle menoa ja sitten tanssaamaan. Tällä kertaa osallistujiakin oli ihan kiitettävästi.

Meillä meni Cellon kanssa ihan hyvin, jotkut asiat on taas hautuneet Cellon päässä ja kulkevat paremmin. Tekemisen iloa Cellossa on niin pal, että sen huomaavat kaikki. Siitä olin äärettömän ylpeä, että kun Kalle ja Igor vähän kertoivat toisilleen mitä mieltä ovat toisistaan, niin Cello oli hiljaa. Tai siis ensin se jo korjasi ryhtiään ja katto, että mihin kohti lähtis osallistumaan, mutta pieni äänähdys taholtani sai Cellon oikein pomppaamaan ympäri, takamus kinastelijoihin päin, naama meikäläiseen. Jos Cello osaa joskus olla vähän rasittavakin, niin osaa se sitten ilahduttaakin.

Tällä kertaa Totoron ei tarvinut ootella autossa vuoroaan vaan KePo toi sen samalla kun haki vanhimmaisen duunista. Cello pääsi vaihtopenkille ja kotio. Olisitte vaan nähneet Cellon naaman kun tanssiryhmä pakkautui autoihin, kouluttaja katosi ja me jäätiin kaksistaan seisomaan kentälle. Cello on jotenkin niin ilmeikäs, sen naamasta näkee tosi selkeesti kaiken. Kouluttajakin on toisinaan sanonut, että Cello on hauska kun sen ilme kertoo aina sen, mitä mieltä se mistäkin asiasta ja liikkeestä on, ja milloin se on ihan pihalla, eikä yhtään ymmärrä mistä on kyse, mitä halutaan, mutta tekee vaan kun kerta tehdä pitää.

Totoro oli kun höyryveturi, kun sain sen taluttimeen ja autosta ulos. Se kiskoi jalkalihakset pullistellen ja kesti tovin ennen kuin sain Totoron rauhottumaan. Tänään Totoro säästyi pöydältä, enkä olis ollut valmis sitä harjottelemaankaan, ellei kouluttaja olis suostunut tekemään asiaa haluamallani tavalla. Onneksi siis näyttelytreeni sisälsi seisomista, ravaamista (ympyrää, ees taas), paikkojen vaihtelua yms. pientä. "Tuomari", siis kouluttaja, vaelteli ryhmän seassa kuin tuomari konsaan ja kulki välillä aika liki, muttei se Totoroa tuntunut haittaavan. Ravaamiseen Totorossa oli liikaa virtaa, se joko laukkasi, kiskoi tai painoi nenä maassa... Kehuja saatiin, että sitten kun putoaa raville, niin ravaa kauniisti ja näyttävästi. Kouluttajan kanssa sovittiin, että opetan Totoron naksulle, muuten palkkaus on aina armottomasti myöhässä. Nyt on siis kaksi opetettavaa: Cello ja Totoro, kummankaan palkkaukseen ei "nami kädessä"-nopeus riitä.

Kun ajeltiin Totoron kanssa kotia kohti, niin usvaa leijui paikka paikoin aika sankasti. Kuu oli ihan oranssi, en sen väristä ihan lähiaikoina muista nähneeni. Ihanat syysmaisemat kumminkin, piti ihan vähän niitä ihailla kun ei liikennettäkään pikkutiellä ollut. Kotipihassa otettiin vielä Totoron kanssa pienet "näin poistun autosta" -harjotukset. Kun viimein päästiin Totoron kanssa sisälle, niin kello olikin jo melkeen puol kymmenen. Vähän ruokaa, sähköpostit tarkastaen, tovi istuen ja nukkumaan.

Ai niin, me on nyt kateltu töllöttimestä jo kuukausi pelkkää "viidenkymmenen kilometrin hiihtoa sankassa lumisateessa" TV-ohjelmia en oo kaivannut, iltasin ehtii tehdä pal enemmän kaikkee, jotekin sitä on pirteempikin, elämänlaatu ei todellakaan ole kärsinyt, päinvastoin. Suosittelen.