Nuo kaameat punapuseroiset naiset

Aamu-uupumus jatkuu ja sitä on alkanut esiintyä koirillakin. KePo ei aamuvuoronsa kunniaksi oo saanut enää kun Arskan ja Totoron mukaansa, loppukööri vetää sikeitä autuaan onnellisina. Tai no Aasa on välillä lähtenyt kerjäämään ruokaa siinä vaiheessa kun on kuullut KePon olevan ruokapöydässä syömässä aamupalaa, sitä se laiharilla oleminen vanhalla rouvalla teettää.

Missillä ja Hempalla oli tänään oikein lottovoittoaamu. Katoin siinä aamupuuhien lomassa, että pariskunnalla on heinät vähissä, joten kävin ettimässä heinäpussin ja ei kun häkki auki. Heinät olikin pakattu yllättäen niin tiiviiksi paakuksi, etten millään saanut siitä siistiä ja pientä heinäkasaa revittyä marsuille, joten lopulta annoin periksi ja työnsin häkkiin heinää sellaisen valtavan möykyn, jonka sitten yritin repiä vähän kuohkeemmaksi.

Hemppa rakastaa kun heinää on oikein paljon, joskus laitan sen takia tarkoituksellakin häkkiin runsaasti heinää, joten nyt herra on ollut ihan onnessaan. Iltapäivällä ei suvainnut tulla edes mökistä ulos (mökin oviaukko oli vuorattu heinällä, siinä oli vaan pieni kurkistusreikä) namia hakemaan. Pienestä se ilo irtoaa kun on irrotakseen ja on ihana kattoa onnellisia marsuja touhuamassa tai / ja köllimässä hirmuisessa heinäläjässä. Ne autuaat ilmeet on jotain niin mahtavaa kateltavaa, ettei uskoiskaan.

Tänään oli akutätipäivä, joten duunista suoraan akutädin pakeille. Hoito oli tosi rentouttavaa, taas kerran. Lopuksi moksattiin, joten lähdin akutädin luota savulle haisten, siis se tuoksu oli niin voimakas, että haistoin sen itekin. Vanhimmainen het kiivetessään autoon kysy, että mikä täällä haisee. Tiedä sitten minkä polttamisesta ois epäilty ja mihin tutkimukseen ois joutunut, jos poliisi ois pysäyttänyt.

Iltasella oli Cellon toka agitutustumiskurssikerta. Uutena esteenä oli puomi ja keinu. Cello pääsi (joutu?) alottamaan puomista, joka oli kyllä mun mielestäni normaalia korkeempi, kapeempi ja kiikkerämpi sekä lisäks liukas. En silti hetkeekään epäillyt Cellon kykyä suoriutua hommasta, ehkä ois kannattanut.

Ylösmeno meni ihan ok, mutta vaakatasolla Cellolle iski korkeenpaikan kammo ja se päätti, että mä lähen nyt, heippa. Kouluttaja, jonka puolelle Cello päätti loikata, yritti pysäyttää Cellon, jolloin Cellon maahantulo oli kaikkee muuta kun tyylikäs. Cello ei kuitenkaan kiljassut, ei ontunut, ei aristanut mitään kohtaa ja liikku ihan normaalisti, että ilmeisesti ei kuitenkaan pahasti sattunut, täytyy tosin varoiksi seurata pari päivää.

Cellolle ei jäänyt kammoa puomia kohtaan, vaikka meni hyvin, hyvin varovasti vaakaosuuden tuon episodin jälkeen ja mulkoili koko ajan vainoharhasen näkösenä ympäristöä. Ai miksikö? No Cellon mielestä kouluttaja oli se, joka heitti Cellon maahan, joten kouluttajaa piti varoa, edes namit ei kouluttajan kädestä enää kelvanneet. Lisäksi ryhmässä oli toinen nainen, jolla oli punainen pusero, tätä Cello väisteli myös. En nyt tiedä pitäiskö asiasta olla iloinen vai surullinen; iloinen sen takia, ettei Cellolle jäänyt estekammoa, surullinen sen takia, että tästä eespäin kaikki punapuseroiset naiset voivat olla kauhistus. No aika näyttää kumpaa jos kumpaakaan ja ehkä punapuserokammon poisoppiminen on helpompaa kun puomikammon voittaminen, punasia puseroita kun voi harjotella missä vaan.

Tänään mä sitten tein sen, alotin lukemaan Jordanin Ajan pyörä -sarjaa. Oon siitä joskus vuosia sitten kirjastosta lainaten lukenut 11 osaa, nyt hyllyssä, ankaran keräilyn jäljiltä, nököttää 25 osaa. Oon pantannut lukemisen alottamista, mulla kun on paha tapa hautautua kirjoihin kun alkuun pääsen. Nyt kuitenkin alotin, alotin osasta 1. Aluks tuntu, etten edes osaa enää lukea kirjaa, joka ei oo tietokirja. Se tunne katos ekan 10 sivun mukana. Sen jälkeen tuntu, etten ikinä oo lukenut koko sarjaa, mutta muutaman kymmenen sivun jälkeen alko mieleen nousta muistikuvia sarjan tapahtumista. Pahaa pelkään, että tuota pikaa oon koukussa taas, enkä pelkästään Ajan pyörään vaan kaikkeen kertomakirjallisuuteen...