Mikä on todistettu MOT

Yöllä heräsin kun Arska kirjaimellisesti seisoi naamallani, ei niitä ihan kaikkein mukavimpia herätyksiä, Arskakaan kun ei mikään kepeä poika ole, ja kesti tovin tajuta, että mitä ihmettä täällä oikein tapahtuu ja kuka kumma kiipeilee pärstävärkkini päällä. Lopulta sain hilauduttua unen kaivossa sen verran ylöspäin, että ajatus alkoi kulkea ihan tässä ja nyt -tilassa. Ikkuna oli auki ja ulkona oli alkanut ukkostaa ja Arskahan siis pelkää ukkosta, tosin ei jyrinää... Vaan otetaas asia kerrallaan.

KePo vääntäyty punkasta irrottamaan töllöttimen piuhat seinästä, tietsikan piuhat olin kaukaa viisaasti irrotellut jo illalla. Nousin samalla sen verran, että pistin ikkunan kiinni, niin syvässä ovat lapsuuden opit: ukkosella luukut ja läpät umpeen. Tuli sitten mieleen kiskasta pimennysverho ikkunan eteen, joka olikin äärimmäisen oivallinen idea varsinkin unenpöppörössä keksityksi. Sitten ei kun takasin vaakatasoon.

Pimennysverho on todella nimensä veroinen, ei näkynyt salamointi siitä läpi. Täytyy myöntää, että olin asiasta todella hämmästynyt, yleensä salaman valovoima on sitä luokkaa, että se tuntuu tulevan läpi aivokopastakin. Vaan kun ei enää välkkynyt, niin Arskakin rauhoittui nukkumaan.

Näin tuli kolme asiaa todistettua
yksi:
pimennysverho on nimensä mukainen, erinomainen keksintö
kaksi:
Arska ei ole paukkuarka
kolme:
salaman valo läpäisee Arskan silmien kaihimuodostelman ja aiheuttaa kipua valoon tottumattomissa silmäpohjissa (vrt. kameran salama ja omat silmät) ja tämän takia Arska pelkää ukkosta (lue:kipua)
MOT

Aamulla ukkonen oli taas tiessään ja kömmimme koiralauman kanssa aamulenkille täysin normaalisti.

Troo on nyt oppinut odottamaan päiväviihdykkeitään samoin kuin muutkin. Tänään Troo kulki perässäni innosta hehkuvin silmin kun näki, että latailin Kongeja. Ihan on isäänsä tullut, Cellokin kulkee perässä ja seuraa mitä nameja minäkin aamuna on jaossa. Eivät yritä viedä "vanhusten" herkkuja, odottavat omiaan. Cello on siinä asiassa napakymppikoira, Troon täytyy vielä vähän kasvattaa kärsivällisyyttään. Tuntui tosi mukavalta lähteä kun ei Troo seissyt katselemassa perääni vaan kantoi Konginsa pesäänsä (häkki, jonka ovi on lukittu auki-asentoon) ja jäi touhuamaan aarteensa kanssa edes vilkaisematta ovelle päin. Yksin jääminen siis hanskassa.

Työpäivä kiisi käsistä, mutta työpaikalla on nyt kaikki kamat kaapeissa ja omakin työpöytä joltisessa järjestyksessä. Uus päätepöytä uupuu vielä, mutta tullee aikanaan, eikä me uusia tuolejakaan vielä saatu, joten onneks ei pistetty vanhoja eteenpäin. Menee kyllä varmaan tovi tottua uuteen järjestykseen sitä kun on vuosien saatossa tottunut siihen, että tavara A on tuolla, tavara B tuolla jne. Mutta työhuone on nyt oikeesti pal valosampi ja avaramman olonen, joten mikä on duuneja tehdessä.

Illalla oli Troon pentukurssi ja päästiin tapaamaan velipoikia. Kotipihassa kun kytkin Troon turvavyöhön, Troo kommentoi "Ouuu". Totesin, että ai jaa, niinkö meinaat ja sain vastaukseksi "OuOuOuuu". Sanoin, että mennään me siitä huolimatta, eikä Troo enää enempiä mielipiteitään esittänyt.

Tänään ei pal seurusteltu velipoikien kanssa, ei etu- eikä jälkikäteen, kiitos vesisateen. Kurssilla harjoiteltiin vetämättä kävelemistä ja autolla ajamista. Cellokin harjoitteli aikoinaan auton ajoa ja oli aika näppärä, mutta tässä asiassa pojasta polvi parani: Troo kaahasi pikkubussilla hurjaa vauhtia ees taas pitkin lattiaa ja kävi välillä kuittamassa palkintonamin. Cello aikoinaan tarvitsi pikkasen apua, että älysi ryhtyä työntelemään autoa. Vetämättä käveleminen meni Troolta aika samaan malliin kun Cellolta aikoinaan vastaavalla kurssilla, joten on toiveita, että pojasta tulee yhtä pätevä kulkija kun isästäänkin.

Meikäläisen oikea lonkka on ollut hyvän tovin tosi kipeä ja tosi oudosta paikasta. Ei lonkkaa särje, mutta esim. rappuja on ollut älyttömän vaikea kävellä ja muutenkin kävely on aika hankalaa. Oon yrittänyt paikallistaa missä kipu tarkkaan ottaen on ja onko se nivelessä vai lihaksissa vai jossain muualla, mutta tulos oli pitkään tosi laiha. Tuli jo mieleen, että lonkkavikako on iskenyt vai mikä lie mummutauti...

Tänään aamulla äkkiä tajusin koko jutun. Käyn parilla kurssilla, joilla koiraa palkitaan namein ja mulla on aika matalat koirat omasta pituudestani katsoen, eikä koiraa palkitessaan voi ergonomisesti kyykistyä, vaan tulee taivutettua ristiselästä. Eli aika moni koiran, ainakin pienikokoisen koiran, omistaja voi varmaan kuvitella seuraavan: koira kulkee vasemman jalan vieressä, ohjaajalla on talutin vasemmassa kädessä, namit oikeassa ja sitten koiraa palkitaan, joten ohjaaja kumartuu ojentamaan oikealla kädellään namin vasemman jalan vieressä olevalle koiralle, mikä ihana kiertoliike. Näin löytyvät oudot lihakset, joita ei ole tiennyt olevan olemassakaan. Vaan tää vaiva parantunee sillä millä on tullutkin: koulutuskentällä koiraa palkiten.

Että sellasia tänään. Huomenna Arskan jälkimettä, toivottavasti ei vaan ukkosta.