Loppuviikko ja viikonloppu vilahti, että hujahti. Loppuviikosta sain otettua vähän kuvia koirista ulkosalla, ihan siis lumessa, se on aika harvinaista herkkua tänä talvena. Lopulta oli pakko lähteä sisälle kun yhden ja toisen jalat alko punottaa kovassa hangessa riehumisesta. Mutta hauskaa meillä oli, niitä onnistuneita kuvia nyt ei kovin montaa lopulta tullut, yritän saada ne jossain välissä kotisivuille... pitäis, pitäis, kun vaan ehtis ja kykenis...
Perjantai-lauantaiyönä sitten jämähti selkä. Aamuyöstä oli vielä ihan hyvä olo, satuin olemaan hereillä tovin, mutta aamulla sängystä ylös nouseminen oli jo yhtä tuskaa. Särkylääkettä naamariin, vaan eipä se juur oloa helpottanut. Lääkekaapista löytyi onneksi edellisiä "selkäsärkylääkkeitä", siitä rasiasta nappi naamariin ja illansuussa pääsin jo vähän liikkeelle, joskin olo oli sitten muuten aika pöhnänen, vähän toisaikanen, kun pienessä laitamyötäsessä konsaan. Sunnuntaina alotin päivän särkylääkkeellä ja tänään oon pärjännyt jo ihan tavan reseptittä myytävällä valmisteella. Tosin jonkun kerran päivän pitkin on joutunut miettimään, että pitäiskö sinne lekuriin kumminkin mennä...
Koirilla oli eilen jännittävä päivä, vierailulle tuli rodusta kiinnostunut perhe. Odotin jännityksellä, että miten Popponen suhtautuu lapsiin, se kun ei pienten lasten kanssa ole seurustellut lainkaan.
Huuto oli tietty hirmuinen kun vieraita tuli ovesta sisälle. Olin jo etukäteen päättänyt, että koko lössiä en kerralla päästä vieraita pelottelemaan... tai siis lapsia lähinnä. Jos nimittäin on tottunut hevosenkokosiin koiriin, niin ei kai noita rääpäleitä voi pelätä. Odotin kunnes vieraat olivat päässeet istumaan ja siinä kun Aasa sekä Viivi saivat, iän suomalla etuoikeudella, kunnian alottaa vieraisiin tutustumisen, pistin pojat puolestaan ulos, myös Arskan, joka ei ikäetuja päässyt hyödyntämään, Arskan mielestä kun ihmisen raja on noin 10 vuotta ja sitä pienemmät otukset ovat mitä lienee vaarallisia alieneja ja ne on pidettävä kovassa kurissa.
Aasan ja Viivin tervehdittyä vieraat rauhassa, päästin sisään sen, joka oven takana oli ekana jonossa ja se sattui olemaan Löppönen. Popponenkin yritti kyllä tunkea ovesta sisälle, Arskasta nyt puhumattakaan, vaan sinne jäivät ulos ihmettelemään mistä nyt puhaltaa.
Löppönen otti vieraat tyynen rauhallisesti, jopa lapset. Sitten oli Popposen ja Arskan vuoro päästä sisälle, Arska tosin joutui takkahuoneeseen... Popposen ensikohtaaminen pienten lasten kanssa meni suorastaan kun rutiinilla. Ois voinut luulla, ettei Popponen oo muuta tehnytkään kun seurustellu vieraitten lasten kanssa, olin hämmentynyt ja vaikuttunut. Popponen antoi jopa silitellä itseään ihan kunnolla, silleen kun nyt lapset silittää, kun on pakko tarttua molemmin käsin molemmin puolin koiran päätä, yhden käden ote ei riitä.
Tänään aamulla oli yhdelle ländereistä käydä ohrasesti. Koirat riekkuivat pihalla sillä aikaa kun yritin saada vaatetusta duuniinlähtökuntoon, joka ei muuten kankeen selän ja kipeen lonkan kanssa ollut ongelmatonta, piti tarkkaan miettiä missä järjestyksessä vaatekappaleet päälleen yritti saada. Kun vaatetus oli kuten miten suunnilleen silleen kun piti, kurkkasin ulos, kaks koiraa vilahti sisälle, toinen oli Arska, toinen varmaan Viivi.
Painelin raapimaan kampausta kuntoon ja läästimään rasvaa naamaani. Taas oven ohi kulkiessani kurkkasin oliko lisää sisälle tulijoita jonossa ovella. Juu'u Löppönen ja Popponen. No se taitaa sitten Aasa olla jossain pyörimässä kakkarinkiä (länderistit tietää kyllä, että se rinki voi ottaa aikaa kun sellanen kerta sattuu). Paiskasin siis oven kiinni ja ajattelin huudella kohta uudestaan.
Juur kun olin kääntämässä selkäni ovelle, lasin läpi silmään sattu joku vaalea portaan alla. Avasin oven uudestaan ja yritin kurkkia portaan alle. Ei mitään. Käännyin jo sisälle ja aattelin, ettei ilmeisesti lääkehuurut olleet tarpeeks haihtuneet kun nään mitä sun sattuu ja saman tein vilahti taas jotain vaaleeta. Aasako se on portaan alla. Yritin huudella sisään, muttei otus vaan tule esiin, sen kun hyörii ja pyörii kun ei kuuliskaan mitään kutsua, ei kai vaan Aasa ala vanhuuttaan jo dementoitua (Sunnyn dementian jälkeen sitäkin aina miettii), kunnes äkkiä ymmärsin, että portaan alla oli Viivi, joka ei osannut tulla sieltä pois. Olin vaan olettanut ekassa satsissa olleen olevan Viivi, koska Viivi tulee yleensä, oikeestaan aina, vapaasta ulkoilusta sisälle ekana.
Viivillähän on kaihi ja näkö on nyt ottanut harppauksen huonompaan päin. Viivi oli siis vilahtanut portaiden alle kottikärryjen vierestä (tai syöksymällä portaiden välistä), eikä osannutkaan kapeasta vapaasta tilasta enää pois. Yritin ensin ohjailla kutsumalla, mutta lopulta oli pakko vetää kengät jalkaan ja mennä napsuttelemaan sormiaan vapaan tilan kohdalle, jotta Viivi osasi tulla sitä kautta vapauteen.
Sisällä en voinut kun nauraa Viivin ilmeelle ja olemukselle; Viivi näytti lähinnä tältä
Se tuntui riemuitsevan silkasta kiitollisuudesta, että pelastin raasun jäämästä loppuelämäkseen portaan alle.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti