Epätoivosen epätoivosia tekoja

Kotiuduttuani duunista päätettiin vanhimmaisen kanssa keittää sumpit, vaan kuin sitten kävikään. Juu, sumppi keitty ihan kun pitääkin, mutta jääkaapissa ei ollut tippaakaan maitoa, ei siis pisaraakaan, ja kahviahan on ihan mahdotonta, tai ainakin melkeen mahdotonta, juoda mustana. Siinä paniikkitunnelmissa ympärilleni pälyillessäni huomasin, että pöytään oli edellisenä päivänä jäänyt tölkki; sitä puristelemaan. Ihme ja kumma, tölkissä todellakin oli tippa valkasuainetta pohjalla. Epätoivon hetkellä kelpaa mikä vaan... rohkeesti kokeilemaan, ei mennyt kokkareisiin. Ah sitä kahvin juonnin autuutta kun oli jo ehtinyt ajatella, ettei saakaan ryystää sumppia tai ainakaan siitä ei voi mustana nauttia.

Täytyy oikein ihmetellä, ettei koirat useemmin reväytä lihaksiaan tai jotain muuta sellasta, meilläkin kun osa pihaa on aika luistinrataa ja tietty siinä kaikkein liukkaimmalla paikalla täytyy kaikkien riekkua, vaikka muunkinlaista maastoa ois tarjolla kuten lunta tai sitten paljasta maapintaa. Lumi ei tänä vuonna tunnu olevan suosiossa suuressa, jäätikkö on nro 1 ja lumeton metsä nro 2.

Toinen paikka missä revähtymiä vois tulla on portaat. Löppönen varsinkin tulee usein niille niin hurjaa vauhtia, että tuuskahtelee kuonolleet ja kerran oli syöksyä kahden askelman välistä portaiden alle. Muut tulee varovaisemmin tohon kohti, tai no varovaisemmin ja varovaisemmin. Arska yleensä tulee sellasta höökää, että liukuu, hurjasta sutimisesta huolimatta, portaiden ohi, joten portaille tullessa vauhti on poissa. Popponen taas on niin ketterä, että tuntuu kääntyilevän ja vääntyilevän vaikka kesken lennon, mutta varovaiseksi sitä menoa ei kaiketi voi sanoa. Viivi yleensä pysähtyy seisomaan keskelle jäätikköä ennen kuin lähtee kohti portaita, mutta siitä lähdöstä ei sitten vauhtia puutu, pelastus on se, että Viivi sutii tyhjää kun yrittää raivoisasti kiihdyttää vauhtia, joten vauhtia ei portaille tullessa ole yleensä ihan hirmuisesti. Loppujen lopuks Aasa taitaa olla ainoa varovainen... ja sekin vaan portailla, näkisitte kuin vanha rouva kiihdyttelee vaikka mettäpolkua alas, kaartaa niukasti kaivon ohi ja kanttaa tiukasti portaille.

Ajan pyörän lukemisessa on ollut luova tauko, oon lukenut sen sijaan lehtiä ja Denise Linnin kirjaa Sielun asuinsija. Tänään tuntui sitten siltä, että on taas aika jatkaa Ajan pyörää. Nyt on menossa osa... hetkinen... 22:ko se jo on. Tuon kirjan jälkeen on jäljellä enää kolme suomennettua osaa, koskahan mahdetaan saada päätösjakso/jaksot. Oikeestaan ei milloinkaan pitäis alkaa lukea sarjaa, joka on keskeneräinen, eihän sitä voi koskaan olla satavarma tuleeko siitä ikänään valmista, vaikka voihan sitä sitten kuvitella loppuratkasut ihan omassa päässään, saa ainakin sellasen päätöksen kun haluaa.