Kaksi päivää katosi jonnekin. Tai maanantain olin kyllä töissä, mutta iltapäivällä alkoi vatsa vaivata, eikä siitä loppua tullutkaan niin vaan. Ensin pelkäsi kuolevansa, sitten toivoi kuolevansa ja vielä kun edettiin vähän, niin pelkäsi, ettei kuolekaan. Lopulta kuitenkin maailmanlopun fiilikset väistyivät ja nyt on olo taas ihan hyvä.
Koiratanssi jäi sitten Cellolta eilen väliin, ei ollut illallakaan vielä sellainen olo, että olisi voinut ajatella itseään kumartelemassa ja tanssaamassa koiran kanssa. Viimeseen asti kyllä toivoin, että olo olis ollut tanssin kestävä, mutta luovutettava oli, ei auttanut mikään.
Tänään ilmoitin Arskan syksyn jälkijatkokurssille, joka alkaa elokuussa. Mennään ja katotaan, että mihin meillä rahkeet riittää. Ja sehän on harrastuskoiralla oltava vermeet viimosen päälle, joten heräteostin turhuuksien markkinoilta Arskalle jälkivaljaat. Nyt odotan mielenkiinnolla, että mittasinko kaikki mitat oikein, tulevat nimittäin mittatilaustyönä.
Totoronkin koulutuksellista tulevaisuutta olen tänään pohtinut. Touhukirjaa lukiessa jäin oikein miettimään, että mitä tuo pikkujätkä osaa vai osaako se mitään.
Totoro osaa loistavasti puhua ja lukea koiraa,
Totoro osaa istua, jos sitä sattuu huvittamaan,
Totoro osaa mennä maahan, jos nami on tarpeeksi hyvä,
Totoro osaa kaatua, kun namilla heilauttaa,
Totoro osaa ajaa leikkiautoa (varmaan äärimmäisen tärkeää),
Totoro osaa seisoa, kunhan sitä ei tartte tehdä kauaa,
Totoro antaa tutkia pallit, muttei tykkää hampaiden kaivamisesta,
Totoro osaa tulla luo, ellei jokin tärkeämpi asia kaipaa huomiota,
Osaa Totoro varmaan vielä paljon muitakin juttuja, sellaisia, joihin en tule kiinnittäneeksi huomiota, sellaisia arkisia asioita.
Ajattelin ensin, että painellaan Totoron kanssa toiselle pentukurssille, edellistä vähän laajemmalle, vaan sitten tänään keksin, että voitaisiinkin lähteä treenaamaan hakua. On mulla ajatukselleni hienot perustelutkin, mutta antaa niitten nyt olla tällä erää. Kyselin sitten Kikka-kouluttajalta, että kumpi parempi, molempiin ei aika riitä. Asia jäi hautumaan, Kikankin mielestä molemmissa puolensa, joten puhutaan asiasta enemmän juhannuksen jälkeen ja katotaan kuin käy.
Ja kun tässä kaikkia kuvioita vatvoin, niin mietinpä omiakin suunnitelmiani, liekö sairastaminen pehmittänyt aivot vai järkevöittänyt ajattelua, ja kallistunen siihen ratkaisuun, että koirahieronnan opiskelu saa jäädä myöhempään ajankohtaan.
Jottei menis vallan asioiden vatvomiseks, niin tässä pieni kevennys:
Olipa kerran länderinmentävä kori,
johon mahtui kahdeksan pientä länderiä.
Vaan kuinkas sitten kävikään...
Marsut tuolla nauttivat kesän antimista, isosta nipusta voikukanlehtiä. Taidan mennä niitten seuraksi, en tosin syömään voikukanlehtiä vaan rääkkäämään vatsaani kahvilla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti