Yhteiseksi hyväksi

Tää päivä onkin mennyt sitten tosi rauhallisesti. Duunista kotiin, koirat ulkoilluttaen, takasin liikenteeseen, vahimmainen koulusta matkaan mukaan ja Lohjalle. KePo ja vanhimmainen jatkoivat matkaa kun meikä pudottautui kyydistä Lohjan seurakuntakeskuksen kohdalla. Varsinaisiin seurakunnan rientoihin en kuitenkaan rientänyt, vaikka toki verenluovutusta voi pitää paitsi ihan maallisena hyvänä työnä yhteiseksi hyväksi myös kristillisenä tekona.

Edellisestä luovutuskerrasta onkin yli 20 vuotta. "Villissä nuoruudessa" tuli käytyä luovuttamassa säännöllisesti pari kertaa vuodessa kun kerran isäkin ja samalla kyydillä pääsi, mutta sitten se vaan jäi. Vähän siis jännitti etukäteen, vaikkei aikoinaan luovuttamisesta mitään oireita tullut, eikä se ollut mitenkään tuskallista tai hankalaa, päinvastoin.

Liikkuvan veripalvelun porukka oli tosi ystävällistä ja paikalla tunsi olevansa todella hyvissä ja osaavissa käsissä. Täydet kymmenen pistettä kyllä annan liikkuvalle veripalvelulle ja sen toimivuudelle.

Hemoglobiini oli "vaan" 138 entisaikojen 150-160 sijaan, ihan positiivinen ilmiö. Itse luovutus sujui sukkelasti, eikä olo 450 g kevyempänä tuntunut yhtään heikolta tai oudolta. Tosin noudatin kyllä kaikkia annettuja ohjeita ja lepäilin hetken luovutuksen jälkeen, nousin hitaasti ja kävin tankkaamassa mehua, sumppia, leipää ja kakkua.

Kotimatkalla poikettiin kaupassa ja siellä tuli vähän valju olo, mutta ostoskärryyn kun nojaili, niin siinä se meni. Kotona olen sitten ottanut ihan rauhallisesti: pesin koneellisen pyykkiä, lämmitin takan ja lopun aikaa tuijotin lähinnä töllötintä. Juoda olen yrittänyt mahdollisimman paljon, kuten ohje kuului, ja olo on pysynyt hyvänä koko illan.

Ai niin, arvatkaapa mikä oli verenluovutuksen tuskallisin osa? No se kun piti repiä kääreet kyynärtaipeestaan.

Kohta kömmitään koko kööri unten maille. Koirilla on huomenna siitä mukava päivä, että vanhimmaisella on vapaata, joten yksin ei nelijalkojen tarvihe olla. Ite suuntaan duuniin, kuis muutenkaan...