Leipäduunia ja arjen rutiineja

Jonkinlaista "surutyötä" olen tehnyt keskiviikon jälkeen.

Tänään töihin ajaessa pohdin erään tuttavan kommenttia, hänen kuultuaan Viivistä: välillä miettii että onko näistä eläimistä enemmän iloa kuin surua, kun suru painaa kuitenkin jollain tavalla enemmän vaakakupissa. Se on niin kovin totta, suru on vaakakupissa niin hirvittävän paljon painavampaa kuin ilo ja vastuu toisen hyvinvoinnista on niin mahdottoman paljon raskaampaa kuin elämisen sietämätön keveys. Apeus tarttuu koko kroppaan, eikä se tahdo irrota millään kun taas ilo liukenee tiehensä niin kovin helposti. Mutta toisaalta hetkeäkään en pois antaisi, kosken olisi se mikä olen, ilman näitä murheenkryynejä, karvajalkoja, rapatassuja, kurakuonoja, lämpiminä vieressä kuorsaavia punkan valtaajia. Tulevaa kuitenkin miettii uusin silmin jokaisen vastoinkäymisen jälkeen, myös jokaisen onnistumisen, mutta tässäkin vastoinkäyminen pysäyttää ja pistää miettimään paljon tehokkaammin kuin onnistuminen. Paistaako aurinko oikeasti jonain päivänä risukasaankin? Vai olisiko parempi siirtyä harrastamaan silkkikukkia tai ristipistotöitä, olis ainakin murheet pienempiä...

Viivi on taas oma viiviöivä itsensä, joten toivoa on. Särkylääkettä en tänään enää ole antanut, korvatipat laitoin vielä aamulla. Kuppitelinettä en vielä ole löytänyt, vaikka olenkin paikallisissa eläintarvikeliikkeissä jo käynyt. Mitä muuta me sitten on tehty. Leipäduunia ja arjen rutiineja, muusta en tiedä. Kaikki on ollut jotenkin niin utuista ja etäistä ja sumuista. Arki on kuitenkin kulkenut omaa latuaan.

Seuraavan kerran kirjotan kun jaksan taas katsella elämää naurunpilke silmäkulmassa, nyt ei oikein huumori riitä. Tuulensuoja vaikenee toviksi.