Suorituspaineita ja tekemisen iloa

Tänään Mäntsälän näyttelyssä, mukana Cello ja Astra, EH molemmille. Cellosta olin tosi ylpeä: antoi maassa tutkia itseään. Se on tähän asti ollut Cellon heikko kohta. Pöytä menee ok, mutta maassa tulee väistöliike. Tänään ei.

Leonberginkoirat arvosteltiin ennen meitä (oli siinä välissä 5 rhodesiankoiraakin vielä), joten tähdättiin paikalle leonkerpeleitä katsomaan. Olipa mukava seurailla leokehää pitkästä aikaa ja rupatella porukoiden kanssa. Oikeastaan sitä on suorastaan kaivannut, mutta karvattomasta Murusta ei vielä vähään aikaan kehiin ole. Loppuvuodesta ehkä tai ensi vuoden alussa, katellaan miten turkki kasvaa. Nyt Murulla ainakaan ei ole housukarvan housukarvaa, häntäkin sellainen piiska, itse turkki jo vähän kasvussa.

Kaik siis aikanaan ja tuleepa nyt liikuttua Cellon kanssa, jolle kokemus on tärkeää, varmasti tärkeämpää kuin Murulle, vahvahermoiselle konkarille. Cellon kanssa onkin ihana kulkea. Jotenkin olen onnistunut Cellon kohdalla palauttamaan itselleni sen asenteen, etten odota mitään, enkä ota turhia suoritus- tai tulospaineita, nautin vaan tekemisestä. Se tuntuu loistavalta, välillä kun jo lankesin "veren maku suussa" -mielialaan. Tätä harrastamisen pitää olla, rentoa ja vapautunutta: mennään, ollaan, tehdään ja nautitaan ja sitten kun ei enää maistu, niin jätetään väliin.