Apuva, äidin leinikit tulee

Ihan ekana, etten vaan unohda:
Onneks olkoon Kipazin W, Lanny, Taika, Voitto ja Viivi, tänään 6 vuotta.

Viime yönä heräsin siihen kun joku pennuista kilju kurkku suorana makkarin oven takana. Kuuntelin tovin ja kun kiljunnan yli kuulu KePon kuorsaus (viimesiä öitä pentulassa viedään), niin päätin kurkata mitä ihmettä oven takana tapahtuu. Siellä yks äidin leinikki yritti tulla makkariin...

Nostin sen oven avaamiseen heränneen (miten voi herätä oven avaamiseen, ellei herännyt siihen kiljuntaan, kysyn vaan) KePon syliin, kävin veskissä, patistin Murun pentujen sekaan (Muru ei enää pal viitti pentujen seassa ylimäärästä olla), katoin kaikille oman nisän (viidelle löytyy hyvin, mut kuudennelle tartee vähän kallistaa Murua kun Muru syöttää edelleen makuullaan), kävin pesemässä tahmaset kourani, toin paluumatkalla pentujen ruuan (ollaan pidetty yöpalaa varoiksi näin alkuun, ettei tartte huutoa kuunnella) ja menin takasin nukkumaan. KePo jäi vahtimaan pentujen ruokailua. No ei ne tietty mitään syöneet, olivat maitoannokseen tyytyväisiä ja sit ois pitäny leikkiä. Kiitetty syksy ja pimeys, valot pois ja leinikkien lauma sammui ja nukkui ja nukkui ja...

Aamulla tuntu, ettei jaksa nousta, vaikka sarastusvalo loimotti täydellä teholla päin pläsiä. Lopulta kuulin, et KePon kello soi, joten päätin rämpiä jalkeille. Tähän asti on saatu ihan rauhassa mennä länderien kanssa makkarista pentulan kautta olkkariin ja siitä sit ulos, vaan nyt leinikkien lauma hyökkäs tulemaan oikein vauhdilla. Ne heräs umpiunesta ja tuli hirmu höökää. Sain hämmästyneet länderit patistettua makkarista olkkariin ja ehdin just ja just tuupata makkarin oven kii kun eka leinikki oli syöksymässä makkarin puolelle. Siinä sit seisoin keskellä leinikkilaumaa ja vaati vähän miettimistä, että miten päästä jatkamaan matkaa ilman, että koko kööri ryntää samalla portin avauksella olkkariin.

Hirmusen huudon saattelemana painelin päästämään länderit pihalle. Sit laittamaan leinikkien ruoka valmiiks ja ei kun tarjoilemaan. Nälkä oli kaikilla kova ja sehän ei oo ruokakuppi eikä mikään, jonka ääreen ei nukahda. Lopulta aina nostelen pää kupin reunalla nukkuvia panusia kauemma jatkamaan uniaan. Liekö pää ruuassa torkkuminen perua siitä, kun emon tissillekin nukahtaa.

Tänään alkaa sitten "potentiaalisten pennunomistajien katsastaminen", sitä kun ei pentua luurissa luvata eikä sähköpostissa sovita. Saa nähdä raatsiiko sitä myydä ensimmäistäkään pientä äidin leinikkiä kelleen. Paaperot nyt vaan on niin ihania, ettei tee mieli edes miettiä, että niistä pitää jonain päivänä luopuakin... Yhden uroksen toivottavasti raatsin myydä tän illan treffien jälkeen, se jäis nimittäin Nummelaan. Ja yhden nartun taidan raatsia myydä myös, se jää kanssa ihan kivenheiton päähän. Loput taidan pitää ite...



ps. Jos joku ihmettelee, että mitä ihmeen leinikkejä panuista on äkkiä tullut, niin se on sellanen perhepiirin juttu ja juontaa juurensa yhdestä piirretystä Pekka Töpöhäntä -leffasta.