Juhannusmuisteloita, pohdintaa ja PunkkiPopponen

Juhannus, keskikesän juhla. Jäätiin oikein vanhimmaisen kanssa miettimään, että mikä se on tämän juhlan anti meille ja tuntuuko se juhlalta ollenkaan, siis jotenkin speciaalilta. Tultiin siihen tulokseen, että speciaalia on vaan kolmen päivän vapaa, siis niillä kun sellanen sattuu olemaan...

Nostalgisia fiiliksiä juhannus kyllä sisältää.

Muistan kuin juhannusta valmisteltiin, kaikki paikat luututtiin ja jopa tuvan hirret ja kattoparrut ripsittiin (juu, niin se termi kuului) leppäluudilla. Tupa koristeltiin koivun ja pihlajan oksin ja lattialle laitettiin matot, ne olivatkin siellä vaan juhannuksena ja jouluna. Ulko-ovea vartioi kaks koivua. Voin melkeen tuntea koivujen ja puhtaiden mattojen tuoksun. Keskipäivän auringossa kerättiin tien pientareelta kukkia tuvan pöydälle maljakkoon, näissä muistoissa muuten paistaa aina aurinko. Illalla saunottiin ja sen jälkeen poltettiin kokko. Kokon jälkeen joskus uitiin peilityynessä järvessä, kevyt usva leijui veden päällä, aika oli pysähtynyt. Illan lopuksi kerättiin, rikkumattoman hiljaisuuden vallassa, yhdeksän yrttiä tyynyn alle ja kömmittiin aittaan nukkumaan. Koskaan en tosin muista mitään "sulhounia" nähneeni, mutta sen kesäyön usvan voin lähes tuntea iholla.

Vähän vanhempana sitten suunnattiin lavatansseihin, eikä aina paistanut aurinko, kai se oli mielessä joku komia maalaisisäntä, tosin yleensä se tanssipari oli joko "vanha kun taivas", ne tosin osas viedä niin hyvin, että tanssi oli nautinto, tai sit joku "turisti", mökkiläinen, yleensä Hesasta, ja ne ei osanneet tanssia. No oikeesti oli vielä kolmas ryhmä, jota ei juur tee mieli muistella: kaljamahaset vanhat äijät, jotka epätoivosesti yritti iskee ja / tai lääppiä nuoria likkoja, yök. Se oksetti sillon ja oksettaa edelleen.

Sit tuli juhannuksia, joihin kuulu sahti, grammari, ystävät, sukulaiset, paljon grilliruokaa, ISO juhannuskokko ja joskus kaamee krapula. Stadissa taisin viettää yhden juhannuksen, Mustikkamaalla nimittäin. Sydänsuruihin oli siinä kohti, kun kaverit tuli hakemaan, vedetty pullo lohduketta ja illan pitkin... joo, no olkoon, ehkei ko. juhannusta kannata muistella kaikilta osin, joiltain osin se oli ihan napakymppi, smack. No jos joku sillon paikalla ollut sattuu tätä lukemaan (tuskin), niin kiva ois kuulla mitä kellekin nykyään kuuluu. Tosin moniko osais enää yhdistää, kun on nimikin muuttunut, paitsi ei lempinimi, se on sama kun sillonkin. Pitäiskö sanoa, et jos jollekin Kipa ja Pajamäki sanoo jotain, niin ois kiva kuulla mitä kuuluu.

Sit kun oltiin niin pitkällä, että omat lapset oli pieniä, niin juhannus oli edelleen yhtä juhlaa, mikä sen hauskempaa kun katella lasten riemua kun sai grillata makkaraa avotulella, mitä siitä, et makkara putos 10 kertaa notskiin ja oli lopulta täynnä hiekkaa, tuhkaa ja muuta roskaa, ihan maailman parhaan makunen kumminkin.

No nyt juhannus on sit vaan viikonloppu muiden joukossa. Kai siihen tarttis omat traditiot kehittää, mut kun ei festarit iske, eikä ryyppyjuhlatkaan, järven rannalla ei asuta, eikä hiekkanen makkarakaan enää maistu. Koivuista en raatsi oksia riipiä, eikä oo hirsiä tai kattoparruja lepillä ripsittäviks. Juhannusruuhkassa ei jaksa kököttää, eikä näillä polttoaineen hinnoilla raatsikaan, joten juhannuksena reissaaminenkaan ei pal kiinnosta. Että mitähän sitä sit kehittelis...

Ei helkatti, täähän riistäytyy käsistä, palataas taas nykyhetkeen. Juhannus meni loistavasti, aurinko paisto, kevyt tuuli viilensi mukavasti. Aika pal ajasta meni ihan arkirutiineissa. Pyykkiä tuli pestyä, sää oli sen kuivumiseen mitä parhain ja reipas kamarineitojen ja paashipoikien joukko kulki kannoilla. KePo pilkko puita klapeiks, meikäläinen raahas niitä puuvajaan, ja taas kamarineitojen ja paashipoikien lauma kantapäilläni. Kun pakkasin klapeja kottareihin, pojat makoili traktorin alla, tytöt tuomen varjoissa ja kun mätin puut kottareista vajaan, niin pojat makoili siinä kottareiden ympärillä ja tytöt, paitsi Viivi, nauttivat auringosta laattapihaosuudella. Viivi tallusteli jokaisen sylyksen mukana puuvajaan ja takasin kottareille, puuvajaan ja takasin kottareille. Kyllä muuten olikin väsyneitä koiria moisen urakan jälkeen.

Juhannuksen "juhlaosuus" koostu grillaamisesta, ei tosin enää nykyään notskissa vaan kaasugrillissä, grillaajana KePo, ja siis hyvästä ruuasta. Vähän kuohariakin maisteltiin, mut ei se oikein maistunut, vaikka hyvää olikin. Erinomaista seuraakin oli, vanhimmainen oli kotona, keskimmäinen ja miehensä tulivat iltaa istumaan, nuorimmainen tosin oli sit omilla teillään. Keskiyön melkeen valosina tunteina kömmittiin lopulta nukkumaan.

Parit devarileffatkin tuli katottua, juhannuspäivänä nimittäin, ai niin ja yks jo aattona loppuiltapäivästä, vaihtelua sekin, Jos nyt joku ei muista / oo aiemmin blogia lukenut, niin meillähän ei töllöttimessä oo ikinä digiboxia ollu, eikä näillä näkymin ihan heti tuukaan, eletään hypnoosipurkitonta elämää. Edelleenkään ei kaduta enkä töllöä kaipaa tipan tippaa. Aluks joskus ärsytti kun ei aina tiennyt mistä duunikamut puhuu, kun ne jauho jotain tv-juttua, mut nykyään sekään ei enää ärsytä, enemmän jotenkin... no ehkä säälittääkään ei oo oikee sana, mut jotenkin tuntuu, että eikö ihmisillä oikeesti oo oikeeta elämää, oikeita ystäviä, oikeita puheenaiheita jos pitää jauhaa jonkun tv-sarjan tapahtumia ihan kun ne ois osa omaa elämää. No enää ei duunikamutkaan kysy, että miten mä pärjään ilman töllöä, kai ne kyllästy vastaukseen; mulla on kato elämä, en mä tartte korvikkeita.

Meillä ei punkkeja oo juur näkyilly, ellei siis olla visiteerattu jossain, vaan tänä vuonna, juhannuksen kunniaks, löydettiin yks, vaikkei ollakaan tietääksemme vierailtu "punkkipaikoissa". Ko. otus nökötti tietty Totoron otsanahassa, kulmakarvojen seassa piilossa. Nätisti se irtos punkkipihdeillä, ei siinä mitään, mut sen jälkeen mua on kutissu öisin punkassa ihan mahdottomasti, jos vaan hereillä oon, varmaan miljoona punkkia kiipeilee mun nahassani, ainakin mielikuvituksessa. Niin siis Totorohan nukkuu edelleen mun vieressäni, oikeestaan kainalossani, jos siihen onnistuu tunkemaan, tai pää mun kaulaani vasten tai jotenkin muuten tiivisti kiinni meikäläisen nahassa. Taas kerran siis kävi mielessä, että oisko pitäny opettaa länderit nukkumaan jossain muualla kun punkassa, näin tuumii nimimerkki jo kerran koirasta punkin saanut.

Tulikohan tästä nyt jotenkin pitkä, pohtiva ja tylsä kirjotelma. Ehkä. Vaan väliäkö hälläkään, kun ei väri lähde itkemälläkään... tai siis ainahan kaiken voi jättää lukematta.

Huomenna mulla sit onkin hammaslääkäri, tosin se särkevä hammas ei enää oo vihotellu yhtään. Toisaalta en mä sitä varten alun alkaen aikaa varannutkaan, joten alkuperäset ongelmat on jäljellä kuten pari porkkanaraastetta keräävää hammasväliä, jotka vois hioa taas sileiks. Ja samalla voi sit syynätä sen särkeneen hampaankin, josko sille jotain tarttis tehdä. Että ei kun näkemään painajaisia hammaslääkäristä...