Nokkospolku

Viimeks jäi mettäkeikka heittämättä kun Sienitieteilijä maisteli sieniä. Mitään jälkioireita ei maistelusta tullut ja sehän on pääasia. Vähän on sieni-into toennut, mutta tilaisuus tekee edelleen maistelijan, etsimisinto vaan on pikkasen pienempi. No toisaalta, jos ulkona maistuu sienet niin sisällä polttopuut, sähköjohdot jne. Doratin tunnuslause vois olla: Elämässä pitää olla makua.

Koska viimeks keikka ei onnannut, niin otettiin uusiksi tässä kun sää suosi (tänään se ei suosi, ei). Pennut taas boxiin, boxi kärriin ja menoks.



Raahasin boxin urhoollisesti hyvän matkaa ylämäkeen, jottei kukaan vaan eksyis entisille sieniapajille. Pennut ulos lootasta ja menoks.


Jaa, mihis me nyt oikein tultiin, ihan outo paikka.


Hei oota meitä, oota meitä, ei me tänne yksin haluta jäädä.


Aika rytö ja tässä sit pitäis pienen länderin rämpiä, höh.

Tarkotus oli alunperin vaan kävästä siinä polulla ja mennä sitä vähän matkaa, mut nälkä kasvaa syödessä, joten päätin rämpiä mettän läpi ja tulla pihaan leikkimökin kulmalta sen sijaan, et oisin palannut jälkiäni takasin kellarin viereen. Boxi oli mukana, kärrit jäi lähtöpaikalle.

Reippaasti pennut rämpi läpi risukkojen ja heinikkojen, vähän välillä piti rohkasta, mut kaikkineen hieno suoritus, paitsi ehkä reitinsuunnittelijan osalta suorituksessa oli toivomisen varaa... meinaan alamäkeen ei voinut mennä, se oli mutavelliä, ja ennen leikkimökkiä olikin yllättäen nokkospöheikköjä (mä luulin, et ne ois jo kuihtuneet pois). No ei kun pennut boxiin, ettei nokkoset polttele...



Aika vähällä selvisin, vaan sääret ja toinen käsi täynnä nokkosen polttamaa. Jep, jep. Mut tuli mettäkeikka heitettyä ja pennut oli aika väsyneitä kun päästiin sisälle.

Perjantaina pennuilla oli silmäpeilaus ja muutenkin eläinlääkärin tarkastus. Kaikkien silmät terveiksi todettiin ja muutenkin ovat ihan priimakunnossa, joten siltä osin jokainen valmiina lähtemään maailmalle.

Lauantaina Frida palautui kotio, mut pojat dognapattiin... Vähän meillä on siis hiljasenpuoleista ja sunnuntai-iltana, kun laittelin koirien ruokia, huomasin, että mulla oli kädessä yks ylimääränen kuppi. Pistin sen sit pois, niin ei tuu vahingossa laitettua ylimäärästä annosta.

Frida on löytänyt sisäisen paimenkoiransa ja vahtii pentuja aina kun pääsee niitten kanssa pihalle. Jos joku yrittää lähteä omille teilleen, niin Frida rientää ajamaan sen takasin "leikkialueelle". Tästä tietty seuraa se, ettei Frida voi joka kerta olla mukana, pennuilla pitää välillä olla vapauttakin.


Frida, Viivi ja pennut


Greta ja pennut


Tänään Frida on katsellut tosi, tosi tarkkaavaisesti sohvalla maaten, että kuin pentuja kuuluu komentaa, mallinnäyttäjänä on ollut Viivi, joka kyllä on ihan loistava siinä puuhassa: rajat ja kuri se olla pitää. Jos pennut riehuu Viivin mielestä liikaa, niin se menee väliin ja lopettaa riekkumisen tai tappelunnujakan, ellei tiukka tuijotus auta (yleensä auttaa), niin sitten huomautetaan vähän napakammin. Heddan puolesta ipanat saa tapella ja riehua ihan rauhassa, joten ihan hyvä, että Viivi on eri mieltä näistä asioista, niin minäkin. No välillä tietty saa riekkua rauhassa, muttei aina, eikä joka paikassa.

Ulkona on käyty, vaikka vettä sataa. Sateensuoja on pennuille tuttu aparaatti samoin märkä maa, sateen ropina, pimeys, autojen valot pimeässä jne. Sitkeesti ipanat tekee isommat asiat ulos, pissi nyt lirisee millon minnekin, mut kakkoja en edelleenkään monia ole sisältä putsaillut.

Hiustenkuivainharjotuksiakin on tehty; vanhimmainen kuivaa hiuksensa pentujen keskellä aina saunan jälkeen. Tänään harjoteltiin pannan pitämistä pienillä harjotuspannoilla ja kyllä ne oli kumman kutisevia, kutina levisi pannoista ihan ylt'ympäri kehoa, varmaan jotain kirppupantoja, joissa oli kirppuja...

Vieraita on riittänyt, että ainakin on pennut tavanneet ihmisiä melkosen määrän. Hauskaahan se pentujen mielestä on kun tulee aina uusia ja uusia varpaita purtaviksi ja uusia vaatteita kiskottaviksi.

Tässäpä tämä tältä erää, nyt valmistelemaan pentuja yöunille.