Itselenkittävät ihmeet

Aattelin, kun lunta on aikasen paljon, etten kuskaa pentuja "mettälenkkiä" (tiedoksi, kun ei kaikki kuitenkaan tiedä, meidän lenkki on jonkun 200-300 metriä pitkä, mettässä kyllä), se kun on aika raskasta rämpiä lumessa, varsinkin kun on jyrkkää ylämäkee ja on alamäkee, ennen kun polku tallautuu kunnolla. Aatella aina saa; seuraavaks näen kuin pentujono taapertaa polun raakiletta pitkin rinnettä ylös ja katoaan autotallin taa. Juu, ei kun vastaan kellarin luo ja sieltä saapuu urhoollisten retkeläisten rivi itteensä tyytyväisen näkösinä.

Nappuloitten reviiri siis kasvaa kasvamistaan ja kun ne laumana painaltavat, niin mikäs se on mennessä, kaksjalkaa tulee ikävä vaan jos jotain yllättävää tapahtuu. Niinpä on ihan turha kuvitella ohjaavansa pentuja sinne päin pihaa kun haluaa, elleivät PENNUT halua. Siinä voi rauhassa jodlata joululauluja kärrynpyöriä heitellen, jos pennuilta jäi korvat kotiin.

Ihan kiva on myös yrittää saada pentuja sisälle, ellei niitä huvita tulla, ne kun pistelevät juosten kuka missäkin. Kaikkeen tosin tottuu, joten oon kehittynyt näppäräks nappaamaan pennun vauhdissa kyytiin (selkä tykkää...) ja viemään sisälle. Sit ei kun väijymään seuraavaa. Taidan korostaa uusille kodeille, että keskittyvät tosillaan harjottelemaan luoksetuloa pentunsa kanssa.

Pari pentua on kehittänyt äärimmäisen ihanan tavan; ne nukkuu pää vesikupin laidalla, korva vesikupissa. Näin ollen hoidamme siis kahden pennun korvia, jotka punottavat, mitään kunnon tulehdusta niissä ei vielä ollut, onneksi, viljely korvista otettiin kyllä samalla kun käytiin ELL-tarkastuksessa eilen. Mitähän nää vielä ehtii keksiä ennen kun ovat jokainen omassa kodissaan.