Viikonlopun vipellyksiä

Perjantaina saapuivat viikonloppuvieraat Hanna, Amanda ja Onni. Tähtäimessä meillä Messukeskuksen kansainvälinen koiranäyttely ja kisaan ilmoitettuina Aasa, Amanda, Cello ja Onni. Perjantai-ilta meni koiria siistiessä, miten sekin aina jää viime tippaan. Amandassa ja Cellossa ei onneksi ollut paljoakaan tehtävää, perussiistejä molemmat, mutta Hanna urakoi Onnin kanssa ja itse yritin vääntää Aasasta kehäkelpoista.

Lauantaina tähdättiin heelerikehälle Taraa katsomaan. Aika tiukille tosin meni, mutta ehdittiin kun ehdittiinkin. Tavattiin siinä parit tutut ja tuntemattomatkin ennen kuin suunnattiin länderikehälle. Tuntemattomat olivat lähinnä kiinnostuneita joko ländereistä tai sitten Onnista.

Monen tutun kanssa oli sovittu, että tavataan ainakin pikaisesti länderikehällä, joten juttuseurasta ei ollut pulaa ja aika kului rattoisasti. Sekin tuli huomattua, että kyllä maailma on ihan mahdottoman pieni: tapasin duunin työterveyhoitajan siinä kehän reunalla. Ja mitä se nyt sinällään muuten, mutta kun hällä oli ihan rotukytköskin. Jännittämään ehdin vasta vähän ennen kehää, siihen asti sosiaalinen kanssakäyminen piti jännityksen kurissa. Että sitä pitää vielä 14 vuoden jälkeenkin jännittää... pääseeköhän siitä koskaan eroon.

Cellon kanssa päätähtäin oli pöydällä, se kun ei hallinäyttelyissä ole tähän asti toiminut, ei sitten ollenkaan. Osasto pöytä menikin ihan kivasti, joten päätavoite saavutettiin. Ravaamisesta ei oikein tullut mitään ja seisominen on edelleen hankalaa (kiitos tottiskurssien), mutta niitä me voidaan harjoitella kotona, pääasia, että pöytä sujui kunnialla. Eikä kai tulostakaan pidä väheksymän EH2.

Aasa odotti kovasti näyttelyä. Aamulla Aasa oli täysin varma, että pääsee mukaan ja pujottautui tohkeissaan ihan itse pantaansa. Messarissa Aasa otti tilaisuudesta kaiken irti: tunki kaikkien silitettäväksi ja paistatteli huomion valokeilassa, seurusteli kaikkien koirienkin kanssa todella kauniisti ja oli oikea mallikappale kaikin puolin.

Aasan esiintymistä kyllä jännitin edeltäkäsin aikalailla kun ei vanha rouva ole aikoihin kehissä ollut ja painoakin on vähän kertynyt ja silleen. Vaan Aasa yllätti iloisesti esiintymällä kuin vanha konkari, joka toki onkin. Ja tuomari tykästyi Aasaan kovasti: kehui moneen otteeseen kuin hyvässä kunnossa vanha rouva on ja onnitteli minua kun olen pitänyt Aasasta niin hyvää huolta. Melkeen alkoi jo nolottaa...

Täytyy myöntää, että paras narttu -kehän tuloksista olin enemmän kuin polleeta tyttöä: PN2 (ja ROP-veteraani) Aasa, PN3+CACIB Amanda ja PN4+varaSerti+varaCACIB Chili. Siinä sitä oli kolme "omaa koiraa" neljän parhaan joukossa. Ei kai siitä voi olla kuin ylpeä. Tosin kiitokset Amandan osalta kuuluvat Hannalle ja Chilin osalta Jasminalle ja tukijoukoilleen. KIITOS!!

Länderikehän äärellä meni aikalailla aikaa vielä kehän jälkeenkin kun tosi moni tuli kyselemään rodusta ja juttelemaan muuten vaan. Oltiin jo varmoja, että missataan Onnin esiintyminen kun aina vaan uusia ihmisiä ilmestyi meitä jututtamaan. Mutta kun lopulta kiisimme glennikehän laidalle, niin ehdimme kuin ehdimmekin nähdä miten Onni meni kehässä ja voitti luokkansa. Lopulta Onni oli PU4 ja sai sertin. Tosi upeaa, hienoa Onni.

Oli aika hauska huomata, että meidät vastaanotettiin glennikehällä kuin vanhat tutut, vaikkei meillä glenniä olekaan ja jokainen saattoi nähdä, että matkassa oli ihan toisenrotuisia koiria. Cellon pompuille riitti glenniporukoissa ihailijoita, vaan eivätpä taida glennien pomppuominaisuudet ollakaan niitä kaikkein parhaita

Aasan kanssa mentiin vielä veteraanien ryhmäkehäänkin, vaikka ainakin meikäläisen jalat olivat jo ihan jäykät ja kipeät paljosta kävelemisestä ja seisomisesta. Eipä Aasa veteraanien keskellä pärjännyt, mutta upea fiilis oli kipittää Messarin valokeiloissa kehään. Tuli ihan sellainen herkkä ja vähän liikuttunut olo. Sitä kun jo jossain välissä pelkäsi menettävänsä Aasan, niin tuntui upealta olla taas kerran kehässä ja nähdä miten vuosien hioma yhteistyö toimii ja kontakti on kohdallaan.

Tänään on sitten vedetty matalalla profiililla ja lähinnä seurusteltu. Hanna, Amanda ja Onni ovat jo junassa kotimatkalla ja itse taidan ryhtyä valmistautumaan huomiseen työpäivään.

Tässä vielä ihanainen Onni-glenni