Kipazin: Sekalainen soppa

Osa tästä tekstistä on maannut luonnoksena jo pitkän tovin, siitä ei vaan tullut ajallaan valmista. Vaik iso osa näistä jutuista on jo historiaa, niin tulkoon julkaistuksi nyt kuitenkin, eikä ne ole nämäkään tapahtumat aikajärjestyksessä. Lukekoon ken haluaa, skipatkoon ketä ei kiinnosta.

Kiviäkin kiinnostaa...

Miten kävikään taannoin meidän mutamoosekselle (tuolla 16.huhtikuuta kohdalla) seuraavan päivän näyttelyssä. Pesemään me Frida jouduttiin, ei auttanut mikään, ja kyllähän siitä turkista sitten tuli suullista sanomista tuomarilta, vaikka kuin pestiin karkean turkin pesuun tarkotetulla shamppoolla. Het kysyi, jotta onko pesty koira ennen näyttelyä, johon ei auttanut kun todeta, että kyllä, näin tehtiin kun neito oli jossain mutaojassa uinut. Onneksi tuomari ymmärsi pennun elämää ja totesi lopulta, että no ainakin pennulla on ollut hauskaa.

Frida ROP-pentu

Frida vietti kahden viikon sosiaalistumisloman Tamperestissa Adeinan lauman hellässä huomassa ja palasi äitienpäiväksi kotiin. Olikin todella iloinen ipana, kun kotio pääsi. No pojat tietty luuli, että holaa, siinä tulee heille morsio (miten niin ovat oppineet, että heille voidaan autolla tuoda naisia kotipihaan... ohhoijaa) ja voi jösses sitä viikon mittaista Fridan peräpeilissä hiihtämistä. Lopulta onneksi kovapäisinkin (tällä kertaa Totoro) antoi periksi ja rauha laskeutui taloon (kunnes Heddalla juoksut alkaa).

Frida sosiaalistumislomalla, kuvassa Kuje, Amanda, Pila ja Frida

Silmäpeilissä käytiin 9.5. trion Cello-Hedda-Totoro kanssa. Kaikki kolme saivat terveen paperit kotiin tuomisiksi, josta olen todella iloinen. Ihan hienosti trio käyttäytyikin, vaikka ell-asemalla oli paljon koiria, joista osa haukkui ja hyökki kohti, oli juoksevia lapsia, lastenrattaat, häkkejä jne. ja tuntui, että ne kaikki olivat koko ajan liikkeessä johonkin suuntaan. Erityisen tyytyväinen olen Heddan käytökseen, sillä kun on edelleen vähän pöytäongelmaa, eikä aina niin vähänkään, ja jännäsin aika paljon miten silmätarkki menee kun pöydällä on oltava ja ell oli vielä nainen ja naiset on Heddan mielestä pöydällä seistäessä pal pelottavampia kun miehet. Vaan hienosti meni, josta rohkaistuneena ilmoitin Heddan näyttelyynkin.

Kellä täällä on pöytäongelma??

Sitten elämän kauhun hetkiä: Viivi katosi aamupäivällä 2.5.

KePo oli koirien kanssa kotona ja oli ottanut koko köörin pihalle kanssaan. Hällä on kyllä taipumusta uppoutua puuhiinsa ja unohtaa ympärillä pyörivä maailma. Viivi taas ei ikinä, milloinkaan, koskaan, ole lähtenyt mistään pihasta, ei aidatuista eikä aitaamattomista, ei yksin eikä muitten perässä. Koskaan ei kuitenkaan kannata sanoa ei koskaan.

Seuraava osio sitten KePon kertoman mukaan, ite olin nimittäin töissä. KePo aikansa askarreltuaan alkoi kerätä laumaa kasaan. Kaikki muut olivat paikalla, mutta Viivi uupui. KePo vei ensin muut koirat sisälle ja aatteli sitten hakea Viivin portilta, siellä se usein istuu Arskan kanssa oottelemassa meikäläistä kotio, saattavat istua siinä tuntikausiakin. Oli KePo kyllä hieman ihmetellyt kun Arska oli tullut istumaan häntä lähelle, sanoinkin, että siinä ois pitänyt hälytyskellojen alkaa soida, Arska oli tullut kertomaan, että asiat ei nyt ole ok.

KePo oli jo etsinyt Viiviä pitkin tonttia siinä vaiheessa kun soitti mulle. Sanoin, että lähden kotio het kun vaan töiltäni pääsen ja että hänen pitää ilmotella Viivin katoamisesta poliisille, eläinten löytötaloihin yms. paikkoihin. Kun sitten kotiuduin, niin ei ollut vielä mihinkään soittanut, oli vaan ajellut autolla kaikkia teitä, joille saattoi kuvitella Viivin menneen.

Otin Arskan mukaani ja pyysin etsimään Viivin, Arskahan on harrastanut koiraetsintää, ja niin mentiin. Lepikontien päässä Arska ilmaisi, että Viivi on mennyt Turuntielle. Great, tosi hienoa. Ei kun takasin kotio tarkotuksena ottaa auto ja lähteä ajamaan siihen suuntaan, jonne ikinä milloinkaan en olisi uskonut sokean koiran menevän: kohti moottoritietä, kun kerran valinnanvaraa reiteissä olisi ollut ihan runsain mitoin.

Arska

Sillä aikaa KePo oli saanut soitettua poliisille ja poliisin kehotuksesta hätänumeroon. Hällä oli juur hakusessa löytöeläintalojen numerot kun ensin soi KePon luuri: kuvauksen mukainen koira oli viety ilmeisesti Viikkiin. Ja ei, koira ei ollut loukkaantunut vaan kunnossa. KePo sai löytäjän numeron johon soittaa ja varmistaa, että koira tosiaan oli viety Viikkiin. Vaan ennen kuin ehti soittaa, niin meikäläisen luuri soi: Viikistä soitettiin, että SKL:n tietojen mukaan omistan koiran, joka on tuotu heille. JEEE, saatoimme huokaista helpotuksesta, Viivi oli löytynyt ja ihan varmasti Viivi, koska kerran siru oli luettu ja sen avulla yhteystiedot haettu.

Ei kun autoon ja keula kohti Viikkiä ja voi sitä jälleennäkemisen riemua, Viivi ei tiennyt miten olisi ollut. Fyysisesti Viivi oli ok ja psyykkisestikin vaikutti olevan kunnossa. Oli kyllä loppupäivän hyvin levoton, vasta illalla kun mentiin yöunille, uskalsi rentoutua ja nukkuikin sitten niin syvää unta, että ei varmaan normaalisti ikinä. Aamulla vällyjen välistä kömpi esiin vähän kankea koira, köpötteli koko päivän sen näköisesti, että on lihakset jäykät ja kipeät. Vaan toisen nukutun yön jälkeen meillä on taas ollut ihan oma itsensä Viivi.

Mitään muita muutoksia en ole Viivin käytöksessä huomannut kuin se, että väistää helpommin kättä ja reagoi liian liki tuleviin autoihin, muuten ei liikenteen melusta piittaa. Taitaa olla tytöllä hermorakenne kohillaan ja miks ei olis, onhan se selviytyjien sukua.

Viivin vauhti entisellään: Frida, Hedda, Totoro ja Viivi

Miten sokea Viivi löysi aidasta aukon ja vielä arvasi tunkea siitä läpi, on täysi arvoitus. Miksi Viivi lähti moottoritielle kun muitakin vaihtoehtoja olisi ollut? On monta kysymystä, joihin emme ikinä saa vastausta, pääasia kuitenkin, että Viivi on kotona ja kunnossa. Koko tontin ympäri kulkeva aita käytiin taas kerran läpi ja tallipihalle tehtiin tuplaporttisysteemi, jotteivat koirat pääse näkymättömiin talon toiselle puolen, kun ite puuhaa toisella puolen. Piha-aidan korkeutta nostettiin ihan reilusti 90 sentistä 150 senttiin.

En tiedä lukeeko Viivin moottoritieltä pelastanut ihminen koskaan tätä blogia, mutta haluan siitä huolimatta vielä kerran kiittää häntä siitä, että pelasti Viivin ja toimitti Viikkiin turvaan. Sanat eivät riitä kertomaan sitä kuinka kiitollisia olemme.

Kauhunhetkistä arkisempiin asioihin.

Totorolla oli taannoin tilaisuus tavata morsionsa Das ja tyttärensä Zum. Totoro tietty riemastui ihan hirmuisesti, sen mielestä Das oli selkeästi tullut uudestaan miehelään ja kesti tovin ennen kuin jätkä tajusi, että no ihan kylään muuten vaan.

Vähän niin kun perhepotretti

Viime viikonloppuna saimme nauttia Porthoksen vierailusta. Harmi, että Gretalla oli juur juoksut, ei päässyt velipojan kanssa leikkimään, varmasti ois vauhtia riittänyt kun kerran Muru-äidilläkin riitti...